"Ei tämänkään talon emännällä tunnu mieltä ja ymmärrystä liiemmäksi olevan, hullu hupakko on hänkin", mietti mies mielessään. Ottihan kuitenkin emännän antaman palkinnon vastaan ja kulki siitä edelleen. Onpas tien varrella sitten rikas linna, tuo suuri herrashovi semmoinen, jota seisahtuu katsomaan. "Eläs huoli", arvelee hän, "lähden tuostakin koettelemaan, ovatko siinä ihmiset niin hulluja kuin oma eukkoni on", ja lähenee hovia. Siinä sattuu sika olemaan pihalla, niin lankeaa kohta sen eteen polvilleen ja sanoo rukoilemalla: "Anni, armas ainoiseni, täti Tiina, tuttuiseni, lähde meille kestiin." Sitä tehden haastattelee hän sikaa rukoilevilla sanoin yhä, kunne tulivat hovin piiat tätä heidän mielestään hullua miestä katsomaan ja kysyivät: "Mikä mies sinä olet, joka tuolla tavoin sikaa kunnioitat ja rukoilet?" Siihen ei mies vastannut mitään, jonka tähden piiat menivät asiasta puhumaan emännälle, sillä herra ei itse kotiin sattunut. Tulee tuosta rouvakin pihalle, katselee syrjästä miestä, kuuntelee hänen puhettansa ja kysyy tuosta: "Mikä mies sinä olet?" Mies ei puolestaan virka hänelle mitään, vaikka kyllä kysymyksen kuuli, haastattelee vain tätiänsä. Tästä närkästyen sanoo rouva sikaa osoitellen: "No, koska hän on tätisi, niin vie hänet kotiisi kestiin." Sen sanoi hän katsoakseen, mitä mies tekisi, kun sian sai, mutta tätiään haastattelija sieppasi samassa sian ja läksi ajamaan, minkä ennätti. Ajoi vähän matkaa maantietä, niin jo poikkesi puutielle metsään, pani siellä toiset vaatteet päällensä — hänellä muka oli vaatteita keralla niin hyviä kuin huonojakin — jätti hevosensa sinne ja tuli maantielle takaisin. Kävelee vähän matkaa ajatuksissaan siinä, niin keksi sontiaisen maantiellä matelevan. Heti sieppasi hän hatun päästänsä, pani sen sontiaisen päälle ja rupesi itse keppi kädessä sen viereen vartioimaan.

Sill'aikaa oli hovin herra kotiinsa tullut, ja rouvansa oli ensi puheekseen hänelle kertonut: "Täällä kävi poikessa ollessasi hupelo mies ja vei meiltä sian." — "Voi teitä, kun sian annoitte!" sanoi hovin herra ja läksi sian viejää ajamaan perästä. Jo keksiikin tiellä etsittävänsä, vaan tämä, joka keppi kädessä yhä vielä hattunsa ääressä seisoi, viittaili jo kaukaa hovin herralle ikäänkuin käskien hänen hiljaa tulla, ettei hatun alla oleva saalis säikähtäisi. "Mitä sinä siinä vahdit?" kysyi hovin herra likelle päästyänsä. "Sattui kultahöyheninen lintu lentämään tästä, niin minä sen saavutin ja hattuni alle peitin; sitä tässä vartioin", sanoi vakavasti ja toimessaan mies. "No, kulkikos tässä mitään miestä sinun ohitsesi?" kysyi hovin herra. "Kulki tästä tuo huonoissa vaatekutaleissa oleva mies semmoinen, joka ajoi sikaa reessä", sanoi mies. Herra, vaikka tämän kuuli, jäi kuitenkin sitä lintua ostelemaan siihen, se kun on herroista kallis semmoinen elävä, ja sika unohtui hänen mielestään pois. "No, mitenkä se lintu sieltä hatun alta saataisiin, ettei se lentoon pääsisi?" kysyi hän mieheltä. "Kun olisi nuo verkot semmoiset, jotka ympärille panisi, äsken sen varmaan sieltä korjuuseen saisi", vastasi mies. "Niinpä mene sinä, käy verkot tuosta minun hovistani, minä sen aikaa vartioin sinun saalistasi tässä." Mies lähteekin käsketylle asialleen, tulee herran hoviin ja sanoo: "Voi rouvarukka, mikä nyt tuli! Rosvot saivat teidän herranne kiinni, se on siellä heidän vankinaan, vaan kun näki sivu kulkevan, niin lähetti minut tänne teiltä rahoja käymään, joilla hän päänsä, henkensä lunastaisi." — "Mikä lienet petturi, samanlainen kuin sekin, joka vasta täältä sian vei", vastasi rouva hänelle. "Ka, en ole mikään petturi", virkkoi mies, "näettehän, että minulla on herran hevonen ja värkit ajettavina." Rouva kun tämän todeksi näki, läksi rahaa hankkimaan kohta, keräsi kaikki, mitä talossa oli, vieläpä lainasi rengeiltään, piioiltaan, kasakoiltaan ja mistä suinkin sai, vieden kaikki, mitä oli koonnut, herransa lähettämälle asiamiehelle. Tämä rahat saatuansa lähtee ajamaan heti, poikkeaa sinne puutielle omoisensa luokse, valjastaa kaksi hevosta eteensä ja kiirehtii hyvää kyytiä kotiinsa päin.

Hovin herra sill'aikaa pysyy hatun ääressä maantiellä yhä, vahtii siinä, vahtii tuokion aikaa, vaan eihän sitä verkon kävijää kuulukaan, ja odottajalle alkaa jo vilu ja ikävä tulla. Viimein ei herra enää malta mieltänsä, vaan nostaa jo hattua. Ohoh! Täällä ei muuta hatun alla kuin tavallinen sontiainen, josta päälle päätteeksi paha haju höyrähtää hänen nenäänsä. Petetyksi nähtyään itsensä lähtee hovin herra nuivalla nenin omaa tuhmuuttaan häveten kiireimmittäin kotiinsa viikompaa viivyttelemättä. Siellä rouva tulee iloissaan häntä vastaan ja sanoo: "Voi toki, kun oli hyvä, että rosvojen käsistä pääsit, ystäväiseni." — "Missä rosvoloiden käsissä minä olen ollut?" kysyi herra. "Ka, täällä kävi mies sinun omaa hevostasi ajaen, se kertoi sinun rosvojen käsiin joutuneesi ja vei täältä rahaa pääsi lunastimeksi." — "No, niinhän tuo onnettomasti kävi", sanoi hovin herra häpeissään eikä puhunut koko asiasta sen enempätä.

Emäntätään pakoon lähtenyt mies, joka niin hovin herralle kuin muillekin oli nämä kepposet lystikseen tehnyt, tuli sillä aikaa rauhassa kotiinsa ja sanoi omaan tupaan päästyänsä: "Täällä elän tästä lähtien oman akkani keralla, tosin on hän vähän hupsu ja hupakko, vaan onpa noita muitakin niin hupsuja, vieläpä hupsumpiakin kuin hän." Sen kovemmin ei isännän ja emännän välillä mitään riitaa ollutkaan, vaan elivät rauhassa ja rakkaudessa kaiken ikänsä yhtenä, kunne heidät karvas kuolema viimeinkin kohtasi. — Sen pituinen se.

JÄLKIMAINE

Tätä tarinaa kerrotaan vähän eri tavalla eri seuduissa maatamme; niin esimerkiksi muistellaan tätä kertomusta Toholammin kappelissa Pohjanmaalla seuraavassa sadun katkelmassa:

Yhdellä miehellä oli härkä ja härkinkuorma, jota läksi kauppiaan tavalla kuljettamaan tienatakseen härkkimillään jotakin, sillä hänellä oli ruoasta puute. Tällä matkallaan tuli hän muutamaan taloon, jossa emäntä alkaa puhutella häntä, ja härkkimien paljoutta ihmetellen kysyy: "Minne noita tuommoisen joukon kuljetat?" — "Taivaaseen", vastasi mies. "No, eihän tuolla ruokaa tarvittane, taivaassa", sanoi emäntä. "Voi hyvänen aika! Ei sielläkään ruoatta eletä enemmän kuin muuallakaan; tuonvertaiset härkkimet eivät kaukaa toki kestäkään, sinne kun paljon karttuu väkeä." No, emäntä kun tästä tunsi vieraansa viisaaksi mieheksi, haastatteli häntä yhä ja sanoi: "Minulta on kaksi tytärtä kuollut, olisitkohan niitäkin sattunut siellä näkemään?" — "Hyvänen aika, joka päivähän minä ne olen nähnyt", vastasi mies. Emäntä arvelee asiata, sanoo: "Vai näet sinä ne useinkin siellä; menisiköhän tuonne sinun myötäsi, jos mitä vähän heille laittaisin?" — "Miksi ei, kyllä minä myötäni vien, mitä ikään lähettää tahdotte." Tätä ihastui emäntä, kokosi kuormallisen kaikenlaista tavaraa, ruokaa sekä rahaa, ja antoi miehelle kaikki taivaaseen vietäväksi.

Kohta miehen lähdettyä tuli isäntäkin kotiin, niin alkoi pariskunta keskenään tuumata, että olikohan tuo nyt totta, mitä vieras täällä käydessään kertoi ja puheli, ja viimein läksi ukko papin luokse asian perustusta tietämään. Pappi sanoi kohta: "Se on ollut suuri petturi, se teillä käynyt vieras; ei taivaaseen ruokaa eikä rahaa viedä, se on mahdotonta." Isäntä sen kuultuansa läksi nyt miestä ajamaan perästä, vaan tämä oli jo arvannut edeltäpäin, että kyllä häntä kohta tavoitellaan, jonka tähden oli kuormansa tien viereen varustanut ja hevoselta leikannut hännän. Kun sitten isäntä tuli pettäjätä tavoittamaan, oli mies maantiellä, siinä hyppieli verinen häntä kädessä ja hoki hokemistansa: "Kunpahan pääsisin, kunpahan pääsisin!" — "Mihinkä pääsisit?" kysyi isäntä karsaasti. — "Ka, taivaaseen, taivaaseen!" vastasi mies, "tästä jo kuormani meni, ja itsekin sain hevosen hännästä kiinni yht'aikaa mennäkseni, mutta häntä käteeni katkesi." Isäntä sen kuultuaan läksi tyytyväisenä kotiinsa ja sanoi siellä vaimolleen: "Kyllä ne sinun lähettämäsi tavarat jo ovat perillä, ole huoletta, eukkoseni!" — Sen pituinen se.

Ilmeen pitäjästä Karjalassa on niinikään saatu seuraavainen tähän Kertomukseen soveltuvainen sadun katkelma:

Muudan laahtari läksi lehmän ostoon maalle ja tuli taloon, jossa ei ollut muita kuin emäntä kotona. Tältä tinkasi nyt lehmän määrätystä hinnasta, vaan ei siitä rahaa antanut, sanoi: "Minä kun näin hyvän hinnan olen tarjonnut, antakaa minulle pantti, niin sitä vastaan käyn sitten teille lehmän hinnan suorittamassa." Emäntä, josta laahtarin tarjooma hinta oli runsas, antoi lehmän ja pantin vielä päälliseksi. Kun sitten ostomiehen talosta lähdettyä isäntä tuli kotiinsa ja vaimoltaan kuuli, mitä oli tapahtunut, arvasi hän petoksen ja päätti lehmänsä periä takaisin millä keinoin hyvänsä sanoen itseksensä: "No, jos hän oli kaupungin laahtari, joka meiltä vei lehmän rahatta panttia vastaan, minä rupean sitten taivaan laahtariksi, niin saadaanhan nähdä, mitenkä vielä käypi." Näissä mielin ottikin pitkän vavan käteensä ja läksi kaupunkiin. Sinne tultuaan alkoi sitten pitkin katua astua ja häilytteli sillä vavallaan toiselle ja toiselle puolelle katua sanoen itsekseen, niin että muutkin kuulivat: "Auttaahan toinen, jos ei toinen." Muutamassa kaupungin kartanossa istui ikkunassaan sen laahtarin rouva, joka miehen vaimolta oli lehmän vienyt ja vielä pantin ottanut päälliseksi. Tämä kun näki miehen pitkin katua astuvan ja pitkää vapaansa kahdakäteen heiluttavan, sanoi ikkunastaan: "Eilen tapasi minun mieheni hupsun akan, vaan nyt näen minä vielä hullumman miehen."