Tuhlarikuningas teki niinkuin palvelijansa oli neuvonut, ja kun päivällisellä oltiin linnassa, pudisti hän pedon pään kukkarosta pöydälle. No, tuostakos nyt ilo yleinen linnassa nousi! Kuninkaan tyttären oli näet vasten tahtoansa täytynyt käydä sitä petoa suutelemassa, ettei se suuttuisi ja koko linnaa hävittäisi, mutta nyt ei hänestä enää pelkoa ollut, kun pää kerran pöydällä makasi. Kuningas laittoi heti miehiä katolle mustaa peitettä vetämään pois, ja siihen vedettiin uusi punainen verka sijaan, josta laitettiin tuhlarikuninkaalle ja hänen pelastuneelle morsiamellensa suuret ja komeat häät, joita kesti monta päivää perätysten.

Palvelijapoika pysyi siinä nuoren kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa palveluksessa aina eteenpäin vielä, kunne heillä jo oli iso, lattialla kävelevä lapsi. Silloin tuli hän herransa puheelle kerran ja sanoi: "Nyt alkaisi aika olla minun lähteä pois." Kuningas sanoi: "No, sitä en sinulta kieltää voi, vaikka kyllä mielelläni pitäisin sinua, kun niin hyvästi minua olet palvellut; vaan koska niin on, että erota tahdot, niin puhukaamme nyt palkastasi." — "Saankos minä palkoistani mitä tahdon?" kysyi poika. "Saat", vastasi kuningas. "Niinpä palkoistani lyön tuolta lapseltanne kaulan poikki", sanoi poika. "Kyllä paljon tahdot, mutta paljon olet ansainnutkin", vastasi kuningas mielipahoissaan. Poika silloin löi samassa lapselta kaulan poikki, joka kyllä näytti hirmuiselta, ja sanoi: "Jääkää hyvästi", mutta se oli vain äkki silmäin muutos; lapsi jäi terveeksi ja elämään kuitenkin. Nuori kuningas, vaikka hän omaisuutensa oli tuhlannut, oli näet semmoisen suojelushengen saanut avukseen, kun hän siinä kaupungissa, johon hän ensin tuli, ainoalla rahallaan sen kuolijan hautautti, joka turvatonna kadulla makasi kaikkien jaloissa. Nyt kun ei häntä enää tarvittu, hävisi tämä henki taas pois ja tuli entiseen olentoonsa. — Sen pituinen se.

TAIVASSALOLAINEN ELI MIES, JOLLA OLI HUPAKKO VAIMO

Oli ennen talonpoika, joka muutamalle kaupungin porvarille oli luvannut lehmän myydä. Aikoi siis lähteä sitä ostomiehille viemään, mutta vaimo, joka oli viisas olevinansa, nurisi tätä ja sanoi: "Sinä vain rahasi kulutat sillä matkallasi, parasta kun itse lähden lehmääni myymään." — "No, kun mielesi tehnee, lähde vain", sanoi mies nurkumatta eikä ollut asiasta milläänkään. Vaimo ei ollut ennen kaupungissa käynyt, vaan luuli kuitenkin siellä toimeen tulevansa ja osasikin kuin osasi sen porvarin taloon, joka lehmän oli tingannut. "No, itsekö nyt emäntä kaupunkiin tuli?" sanoi hänet nähtyään porvari. "Niinhän minä tulin", vastasi emäntä, "en laskenut isäntää lehmääni myymään, se niin paljon kuluttaa aina kaupungissa käydessään, ettei koskaan kaikkea rahaa kotiin tuo." Porvari, joka hyvin tiesi, että isäntä oli ylen tarkka mies eikä koskaan matkoillansa liikoja kulutellut, päätti akalle tehdä pienet kepposet, koska se niin viisas oli mielestään eikä omaa miestänsä uskonut. Näissä mielin laitatti hän hyvät, herkulliset ruoat vieraallensa ja samoin tuotatti makeita viinoja runsaasti hänen juotavakseen. Emäntä, josta niin ruoat kuin juomatkin olivat varsin hyviä, nautitsi kumpiakin hyvällä halulla, vieläpä liiankin halukkaasti, niin että viimein kävi juovuksiin ja nukkui pöydän ääreen penkille, jossa makasi tunnotonna niinkuin kuollut lavalla. Isäntä riisutti nyt talonpoikaiset vaatteet hänen päältänsä pois ja puetti hänet sitten komeisiin valtaväen vaatteisiin, josta läksi itse huoneesta pois jättäen hänet makaamaan.

Kun emäntä sitten aikansa maattuaan viimeinkin heräsi, koetteli hän itseänsä kummastellen ja luuli silmänsä käännetyiksi. Kun ei asiasta muuten selvää saanut, meni hän porvarin tykö ja kysyi: "Tiedättekö, kuka ja mistä minä olen, sillä nyt en tunne itseäni?" — "Teitä en tiedä, en tunne", vastasi porvari. "Ei minulla pitänyt näin komeita vaatteita oleman", puheli emäntä, "minä toin tänne kaupunkiin lehmän myytäväksi, enkä tiedä nyt, missä se onkaan edes, oletteko te sitä nähneet jossakin?" — "En ole lehmääsi nähnyt", vastasi porvari. Nyt rupesi emäntä itkemään ja sanoi: "Tokko lienen sama ihminenkään kuin ennen, koska minulla näin oudot vaatteet on päälläni; minulla olisi pitänyt musta hevonenkin olla, mutta mistä sen nyt löydänkään, olisikohan tuo teidän tallissanne?" — "Siellä on maalaisten hevosia paljon, joita suinkaan en kaikkia tunne", vastasi porvari. "No, siitä minä tiedän, jos minä olen se mikä ennen", tuumasi emäntä, "kun menen talliin hevosen luo, niin jos muuksi olen muuttumaton, se ei minulle ole vihainen, mutta vieraille on se hyvin äkäinen." Sillä puheen menikin talliin, mutta siellä oli paljon muidenkin matkamiesten hevosia, niin hänen täytyi tunteakseen omansa odottaa siksi, kun kaikki muut matkamiehet läksivät hevosineen pois. Sitten vasta lähestyi hän jäljelle jäänyttä hevostansa, mutta tämä, josta emännän puku oli outo, hyppäsi kohta kahdelle jalalle ja oli tulla emännän päälle. Vaimo taaskin itkemään ja sanoi: "En totta tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin ennen, vaan kun asiata oikein arvelen, voihan siitä kuitenkin tietoon päästä; meillä on kodissa koira, joka on ylen äkäinen kaikille vieraille, mutta ei koskaan minulle; jos nyt kotiin menen, ja se ei minua tullessani hauku, niin tuntee se minut omaksi emännäksensä; ja jos en siitäkään tietoa saisi, niin onhan minulla paljon lapsia kodissa, ne ujostelevat kaikkia vieraita ja hyppäävät niiden tullessa pataloukkoon, sängyn kujaan ja mihin ikään pääsevät, mutta minua tulevat ne aina iloissaan tervehtimään; ja jos en siitäkään vielä omasta olostani selvää saa, niin onhan minulla hyvä ja leppeäluontoinen mies, ja minä kun kylästä kotiin tulen, se kohta ottaa minut polvellensa, mutta vieraille hän ei paljon mitään puhu."

Näissä tuumin läksikin emäntä matkalle, vaan kun tuli kotipihaan, niin koirat olivat hänen tykkänään repiä, ja kun työn tuskin siitä kuitenkin tupaan pääsi, niin lapset kohta juoksivat pataloukkoon ja sängyn kujaan piiloon häntä. Kun sitten isäntä huoneeseen tuli, istui hän nyrryksissään penkille eikä virkkanut sanaakaan vaimollensa. Tästä rupesi vaimo taas itkemään ja sanoi: "En kyllä liene se ihminenkään, mikä ollakseni pitäisi, hyvä Isä, mikä minut on muuttanut!"

Isäntä kyllä oli kohta tuntenut vaimonsa, vaikk'ei sentähden kohta puhunut mitään, kun se oli niin oudoissa pukeissa, vaan kun vähitellen huomasi, missä hulluuden vimmassa eukkonsa oli, otti hän hänet polvellensa ja sanoi: "Kyllä tämä sinun kotisi on, ja kyllä sinä olet minun vaimoni!" Vaimo ei kuitenkaan tahtonut uskoa sitä, kun eivät omat lapsensakaan tulleet hänen tykönsä, mutta isäntä sanoi: "Kunka lapset tuntisivat sinut, kun olet niin oudoissa vaatteissa; mistä olet sinä ne saanut?" — "Sitä en ainakaan tiedä", vastasi vaimo, "kun kaupungissa kävin ja siellä unestani heräsin, niin nämä vaatteet olivat päälläni, enkä suinkaan tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin kaupunkiin lähtiessä." — "Ole vaiti", sanoi isäntä, "kyllä minun vaimoni olet, vaan missäs sinun hevosesi ja lehmäsi ovat?" — "En surmaksenikaan tiedä, mihinkä ne siellä joutuivat. Porvarin talossa tarjottiin minulle makeita ruokia ja viinoja. Niitä nautittuani nukuin minä sikeästi, ja kun viimenkin heräsin, en tuntenut itseänikään, sen vähemmin sain selvää muusta omaisuudestani." — "No, aika hupakko sinua onkin", sanoi mies, "ja yhä hupsummaksi taidat tulla", mutta mielessään arveli hän: "Ei tämän vaimon kanssa toimeen tule, pitää lähteäkseni maata, mieroa kuljeksimaan; jos siellä näen ja löydän muita yhtä hupsuja vaimoja kuin oma eukkoni on, niin sitten palaan takaisin, muuten jään sille tielleni iäksi päiväksi."

Näissä mielin lähteekin kotoansa ja tuli jonkin aikaa käveltyänsä muutamaan taloon. Tässä kysyy emäntä, joka oli puusniekka taikka toisessa naimisessaan, tupaan tulleelta vieraalta, mistä hän oli kotoisin. Mies vastasi: "Taivassalosta." Emäntä, joka oli vähäkuuloinen eikä oikein miehen vastausta erottanut, sanoi: "Vai taivaan salista! No, oletkos tuolla minun miesvainajatani nähnyt?" — "Kyllähän sen siellä olen nähnyt, ja hyvä tuttu olenkin hänelle." — "Onkos tuolla minkäänlaisia puutteita sielläkin?" virkkoi emäntä. "Kyllä siellä on puutteitakin", vastasi mies. "No, olisitkohan hyvä ja veisit hänelle täältä lahjaa, mitä antaa voin?" — "Kyllähän se muassani menee", vastasi mies. Emäntä sen kuultuansa antoi nyt miehelle syömisen puolta niin paljon kuin tämä kantaa jaksoi ja sanoi vielä antaessaan: "Kyllähän minä sille miesvainajalleni rahaakin lähettäisin, jos sinä ne hänelle veisit." — "Kyllä minä vien, jos niin tahdotte", sanoi mies, ja emäntä antoi nyt hänelle rahaa niin paljon kuin talossa oli, jonka jälkeen vieras läksi matkaansa sitä hyvyyttä muka emännän miesvainajalle viedäksensä.

Eipäs aikaakaan, kun tuli talon isäntä kotiin, niin emäntä kohta kertoi hänelle asian, sanoi: "Täällä kävi muudan mies taivaan salista; minä annoin sille ruoka-aineita ja kaikki mitä talossa rahaa oli, ja se lupasi ne viedä myötänsä miesvainajalleni taivaaseen." — "Voi sinua, hupakko! Kuka taivaasta tänne tulee?" sanoi isäntä, otti samassa parhaan orinsa ja läksi ajamaan takaa sitä miestä. Tämä kun havaitsi isännän tulevan, nakkasi pussinsa metsään ja läksi astumaan jäljelleen takaa-ajajataan vastaan. Isäntä kun kohtasi hänet, kysyi heti: "Tuliko mitään miestä vastaasi tavaraa kuljettaen kanssansa?" — "Tuli, mutta kun kuuli rattaiden jytinän jäljestänsä, niin läksi metsään tuonne", vastasi mies ja osoitti ihan toisaanne päin kuin hän pussinsa oli viskannut. "No, pidä velikulta, vähän aikaa tätä minun hevostani tässä, minä lähden jalkaisin ajamaan häntä perästä", sanoi isäntä hädissänsä ja juoksi sen puheensa metsään. Mies puolestaan jäätyänsä yksikseen tielle otti pussinsa tiepuolesta ja läksi menemään hevosineen päivineen paikalta pois. Isäntä taas kauan aikaa tyhjään juostuansa metsää tuli maantielle takaisin, vaan kun ei hevostaan nähnytkään siinä, läksi hän jalkaisin sen viejää vuorostaan tavoittamaan. Pitkältä hän ei kuitenkaan jaksanut juosta, sillä miten olisi hän hevosen saavuttaa voinut; täytyi siis jättää koko takaa-ajaminen sillensä ja kulkea kotiin, vaikka mielensä kyllä oli paha, ja hän päälliseksi vielä häpesi omaa tuhmuuttansa. Kotona kysyi emäntä: "No, missäpä hevosesi on?" — "Kun minä oikein sain asian kuulla, että totuudessa se täällä käynyt vieras oli, niin minä vielä hevosenkin annoin hänelle taivaaseen vietäväksi", vastasi isäntä vakavasti ja toimessaan. Emäntä silloin hyppäsi miehensä kaulaan, halaili häntä ja sanoi: "Nyt minä vasta sinua oikein rakastan, kun vielä muistat ensimmäistä miestäni, Pekka-vainajatakin."

Mies, joka akkaansa oli pakoon lähtenyt ja nyt viimeinkin toiselta hevosen vienyt, matkustaa siitä edelleen ja tulee muutamaan taloon, jossa on vasta rakennettu uusi tupa, vaan jossa ei ikkunaa ollut yhtäkään, jonka vuoksi huoneen sisällä oli pilkkosen pimeä. Tätä vikaa parantaaksensa oli emäntä teettänyt nahkaisen säkin. Sen kanssa juoksi hän, minkä ennätti, pihalla yhä ja paistatti päivää sen sisälle niin paljon kuin siihen sopi, josta sitten säkin suun kipakasti vetäisi kiinni ja säkin töytyytti tupaan. "Mitäs emäntä tuossa tekee?" kysyi taloon tullut mies. "Minä vain vähäsen päivää kannan uuteen tupaamme, vaan en oikein tajua, mikä tässä on vikana; kun pihalle menen, saan kyllä auringonpaistetta pussiini, mutta kun tupaan tulen, on päivä pussista poikessa, ja kuitenkin oli vanhassa tuvassamme, jossa ennen asuimme, päivää kyllin, vaikk'en sitä pihalta koskaan kantanut. Kun joku niin viisas olisi, että siihen neuvon tietäisi, miten tähän uuteen tupaan auringonvaloa saataisiin, sille minä satamäärän suorittaisin." — "Ehkä tuohon minä keinon keksin", sanoi mies, otti kirveen käteensä ja hakkasi tuvan seinään ikkunat, joista tuli huoneeseen valoa kyllin. Iloissaan tuli nyt emäntä kiittämään häntä ja antoi hänelle rahoja satamäärän palkoista.