Talon isäntä, jonka luona nyt kuninkaallinen mies ensi kertaa kävi vieraana, sanoi kahden kesken, kuninkaan kuulematta, pojalle: "Kyllä meillä, hyvä vieras, olisi kaikenlaista ruoan ainetta, mutta emme osaa niistä semmoisia ruokia laittaa kuin kuninkaalliset ovat tottuneet syömään." — "Antakaa avaimet minulle", sanoi poika, "kyllä minä ruoat valmistan, olkaa huoletta." Avaimet annettiinkin kuninkaan palvelijalle, ja tämä laittoi herralleen kauniin ruokapöydän iltaseksi, teki siitä tilan ja toimitti kaiken passuun hyvästi ja jalosti. Aamulla laittoi niinikään taas eineruoan ja toimitti herransa tielle, vaan itse jäi vielä taloon sopimaan yösijasta isännän kanssa. Tulikin isäntä saapuville tuosta, niin kysyi isännältä poika: "Mitä yösija maksaa?" — "Voi vieraskulta", sanoi isäntä, "kuinka vain olette tulleet toimeen, niin sillä olen tyytyväinen." — "Hyvästi on toimeen tultu", sanoi poika. "No, ei se maksa teille mitään", sanoi silloin isäntä, "mutta minä olen maksava teille, kun olette niin korkean vieraan sillä lailla palvellut, ettei talolle häpeätä tullut; mitä nyt tahdotte, niin sen annan mielelläni." — "Käydäänhän tuonne aittaan", sanoi poika. Isäntä vei hänet sinne, käski siellä olevista tavaroista valita, mitä mielensä teki. Oli hyvin vanha huopahattu aitan naulassa siellä, ja muitakin uusia hattuja oli paljon, niin poika osoitti sitä vanhaa hattua, sanoi: "Tuon minä tahtoisin." — "Mitä turhaa!" sanoi isäntä, "onhan tässä uusiakin, ottakaa näitä", vaan poika ei uusista huolinut, pisti sen vanhan hatun päähänsä siitä ja sanoi isännälle: "Suuri kiitos, jääkää hyvästi!" Meni siitä matkalle sitten, tapasi herransa ja sanoi hyvillä mielin: "Jo minä siellä isännän sovitin." — "Se hyvä", sanoi kuningas, "vaan milläs sinä sen sovititkaan?" — "Kaikki on hyvällä pohjalla", sanoi poika, "vieläpä antoi minulle isäntä tämmöisen hatunkin päälliseksi." Kuningas katseli hattua, sanoi: "Eipä tuosta paljon ole, kun olisi edes paremmankaan antanut, kun kerran antamaan rupesi." Poika puolestaan oli lahjaansa tyytyväinen ja sanoi: "Kyllä se paikassaan paljonkin maksaa, olkaa huoleti!" johon taukosi sillä kertaa heidän puheensa.
Matkustivat siitä toisen päiväyksen, niin iltasella kuninkaalle taaskin tuli huoli, minkälaiseen yöpaikkaan nyt satuttaisiin. "Kyllä minä taas menen edeltäpäin yösijaa tiedustamaan, olkaahan huoletta", sanoi palvelija, meni kylään, jossa keksi hyvästi raketun talon, ja virkkoi sinne tultua isännälle: "Löytyykö talossa huonetta vieraalle?" — "On huonetta siksi", sanoi isäntä, "mikä mies teidän herranne on?" — "Se on kuningas", vastasi poika toimessaan. "Oho! Kuinkas me sellaista vierasta saatamme vastaan ottaa, meillä kun on siivoamattomat huoneet ja muut varat laittamattomat", tuumasi talon isäntä. "Elkää hätäilkö", sanoi poika, "kyllä minä huoneet siivoan ja ruokavarat laitan, valmistelen." — "No, jospa te niin hyvä olisitte", sanoi isäntä, "tässä on avaimet, ottakaa talon varoista vaikka mitä, että tuo noin ylhäinen vieras täällä oloonsa tyytyisi."
Poika kun tämän vallan isännältä sai, lämmitti, lakaisi ja siivosi huoneet kaikin puolin välttävästi, josta juoksi jo herraansa vastaan maantielle ja ajoi hänen kanssansa sieltä taloon. Täällä laittoi herralleen hyvän iltasen sitten — mikäs laittaessa, kun kaikki talon varat olivat hänen hoteellansa. Talon väkeä ei näkynyt ei kuulunut, ne olivat näin ylhäisen vieraan tuloa paenneet toiseen taloon kaikki.
Yötä talossa oltua valjasti poika taas aamun tullen herrallensa hevosen ja toimitti hänet edeltäpäin tielle, vaan itse jäi isäntää odottamaan kotiin tulevaksi sopiakseen hänen kanssansa maksusta. Odottaa, odottaa jonkin aikaa siinä, niin jo näkeekin isännän tulevan kylästä ja käypi puhuttelemaan häntä, sanoo: "Herrallani oli kiire matkalle, se läksi jo ajamaan edeltä. Mitä nyt, hyvä isäntä, olemme velkaa niin yösijasta kuin muustakin?" — "Velassa ette ole missään", sanoi isäntä kohteliaasti, "kunhan vain olisitte hyvin toimeen tulleet minun vähäisessä majassani; vaan mitäs saan minä nyt teille maksaa siitä, kun ylhäisen herranne olette minun puolestani vastaan ottaneet ja passanneet, sillä siinä olette vaivaa nähneet paljonkin?" — "No, käykäämmehän tuonne aittaanne, koska niin on tahtonne", sanoi poika, "kenties löytäisin sieltä jotakin muistoksi otettavaa, jota ehkä itse ette havaitsekaan."
Katsasteltiin aittaa sitten. Siellä riippui kolme sapelia seinällä, ja muuta tavaraa oli myöskin paljon, mutta yksi sapeleista oli katkennut ja ruosteessa hyvin. "Tuon aseen minä tahtoisin", sanoi poika osoittaen vanhaa ruostunutta sapelia. "Mitä joutavia", vastasi isäntä, "ottakaa tästä parempi ja ehyempi." — "Kyllä tämä on minulle hyvä", sanoi poika, otti sen vanhan sapelin kuin ottikin, jätti isännälle hyväiset ja läksi herraansa tavoittamaan. Tämä kun puolestaan oli odotellut maantiellä häntä, niin pojan ei pitkälle tarvinnut kulkeakaan ennenkuin jo keksi herransa, jolle iloissaan puheli: "Nyt on taas majatalossa kaikki maksettu, ja tuommoisen sapelin vielä sain isännältä päälliseksi." — "Voi poikaparka", sanoi kuningas sapelia katsellen, "mitä sinä tuolla teet? Kun olisi edes parempi ollut!" Poika ei herransa moitteesta huolinut. "Kyllä se paikoissa paljonkin maksaa", sanoi hän vain ja sitoi sen sapelin vyöllensä, että hän näytti miehuulliselta niinkuin kuninkaan palvelija ainakin.
Kulkivat siitä kolmannen päiväyksen yhtenä niinkuin ennenkin, niin kuningas illan pimetessä alkaa jo yöpaikasta olla huolissaan kuten edellisinäkin iltoina ja sanoo surullisena: "Missähän tätäkin yötä vietettäneen?" — "Olkaa huoletta, ehkä tästä vielä hyvänkin yösijan löydämme", tuumasi poika, "minä käyn teidän tässä levätessänne semmoista paikkaa tuolta kylästä tiedustamaan." Sillä puheen läksikin sanotulle asialleen ja tuli muutamaan taloon, jossa kävi puhuttelemaan isäntää sanoen: "Muudan herra pyytäisi yösijaa, tokko isäntä sitä antamaan suostuisi?" — "Mikä herra se on?" kysyi talon isäntä. "Onpahan etäältä matkustava ruhtinas", vastasi poika. "Kyllä teidän täytyy mennä toiseen taloon", sanoi tämän kuultuaan isäntä, "ei meidän käy semmoista vierasta vastaan ottaminen." — "Mitäs teiltä puuttuu?" kysyi poika. "Huoneet ovat kylmät ja ruoat valmistamattomat." — "Antakaa vain minulle avaimet, niin kyllä minä ruoat ja muun kaiken valmistan", sanoi poika. Isäntä antoi avaimet mielellään ja läksi itse kaiken perheensä ja väkensä kanssa kylään näin ison ja mahtavan vieraan tieltä pois. Poika silloin siivosi huoneet, teki tilat ja valmisti kaikki hyvästi, että herransa oli siinä hauska ja hupaisa yön seutua viettää. Aamulla toimitti herransa taaskin matkalle, vaan jäi itse taloon odottamaan isäntää kotiin tulevaksi, ja tämä kun aikanaan kylästä joutui, niin kävi hänelle vastaan ja kysyi: "Mitä, hyvä isäntä, yösija maksaa?" — "Ei, vieraskulta, se teille maksa mitään", vastasi tämä, "mutta minä olen teille velkapää maksamaan, mitä vain palkoistanne tahdotte; tulkaa minun kanssani aittaan tuonne, kukaties siellä jotakin mielenne mukaista tavaraa löytyisi." Poika seurasi isäntää ja katseli aittaan tultua ympärilleen; siellä on tavaraa kaikenlaista, mutta seinällä riippuu kolme silkkikukkarota: yksi vanha, vaan toiset olivat uusia. Poika osoitti sitä vanhaa silkkikukkarota, sanoo: "Tuon minä tahtoisin, tuon." — "Onhan täällä uusiakin, ottakaa niitä", houkutteli isäntä, vaan poika otti sen vanhan kukkaron, kiitti ja läksi tiehensä. Matkalla pani sitten kukkaron käsivarteensa riippumaan, josta juoksi herransa luokse ja huusi iloissaan: "Kas, tuommoisen lahjan minä isännältä taaskin sain." — "Voi, miesrukka, kun olisit edes paremman saanut", sanoi kuningas säälien, mutta poika oli yhtä iloinen vain ja sanoi: "Kyllä se minun kukkaroni paikoissa paljonkin maksaa, saattehan nähdä."
Neljännen päivän matkattuansa pääsivät siihen kaupunkiin sitten, jossa sen valtakunnan kuningas asui. Kaupunki oli muutoin kaunis ja komea, mutta kuninkaan linna oli mustalla veralla peitetty. Tästä ihmeissään meni tuhlarikuningas tovereineen muutamaan kaupungin ulkopuolella olevaan taloon, jossa olivat yötä aina huomeneen.
Aamulla vasta, kun matkastaan oli levännyt, meni poika kuninkaan linnaan tiedustamaan, minkätähden se niin oli mustaksi peitetty. Siellä kuuli hovipalvelijoilta, että julma, pitkäkarvainen ja monisarvinen peto, jota ei näkynyt muuten kuin yöllä, uhkasi hävittää koko kuninkaallisen linnan, ellei kuningas antaisi tytärtään hänelle vaimoksi. Tähän vaatimukseen eivät kuningas eikä tyttärensä vielä olleet suostuneet, vaan joka ilta pimeän tultua täytyi kuninkaan tyttären aina jonkin aikaa käydä häntä puhuttelemassa ja rukoilla, ettei hän uhkaustaan vielä täyttäisi. Tämän tiedon saatuaan meni poika viivyttelemättä kuninkaan eteen ja puhui siellä suoraan, että hän oli vieraan valtakunnan kuninkaan palvelija, ja että herransa mieli tulla kuninkaan tytärtä naimaan. Kuningas tämän kuultuaan käski pojan kutsumaan isäntäänsä, sitä vierasta kuningasta, siksi päivää päivälliselle. Poika toimitti kutsumuksen herrallensa, ja tämä läksi puolipäivän aikana linnaan, jossa ruokapöydässä istuttaessa selvitti asiansa, että hän muka aikoisi kuninkaan tyttären naida, jos kuninkaallinen perhe hänet vävykseen ottaisi. Vanhemmat kyllä suostuivat siihen, mutta tytär pudotti sormuksensa lattialle ja sanoi sulhasellensa: "Jos tämän sormuksen huomenna tähän ruokapöytään tuot, niin sitten sinä minut saat." No, eihän se kuninkaan poika juljennut sitä sormusta sieltä pöydän alta kurkistella eikä etsiä, se jäi sinne, ja kuninkaan poika palasi majataloonsa. Täällä kysyi palvelija: "Mitä nyt kuninkaan linnaan kuuluu?" — "Kuuluuhan sinne hyvää sekä pahaa", vastasi tuhlarikuningas, "kyllähän minä siellä olisin naimiskaupan toimeen saanut, mutta tytär pudotti sormuksensa pöydän alle, ja se pitäisi minun nyt löytää ja huomenna ruokapöytään tuoda."
Huomenna ei olisi kuninkaan pojan mieli tehnytkään päivälliselle linnaan mennä, kun ei hänellä sitä sormusta ollut, mutta palvelijapoika kehoitti häntä lähtemään, sanoi: "Menkää vain rohkeasti, ja kun sormusta kysytään, niin koettakaa vain lakkarianne!" Tuhlarikuningas meni nyt kuin menikin linnaan, jossa kohta ruvettiin ruoalle. Syömästä päästyä koetteli hän lakkariaan, löysi sieltä sormuksen ja laski sen kaikkien nähden kuninkaan tyttären pöydälle. Kuninkaan tytär otti sen, vaan sanoi samalla: "No, sitten sinä minut saat, jos huomenna tänne päivälliselle tullessasi sanoa voit, kenelle minä tänä iltana ennen maata menoani suuta annan."
Huolissaan meni vieras taikka tuhlarikuningas tämän kuultuansa majataloon palvelijansa luokse. Tämä kysyy niinkuin viimeinkin: "Mitäs kuninkaan linnaan kuuluu?" — "Kuuluupa sieltä hyvää sekä pahaa", vastasi tuhlarikuningas, "kyllähän sormus lakkaristani löytyi, vaan nyt pantiin toinen temppu eteen: pitäisi muka huomeneen arvatakseni, kenelle kuninkaan tytär tänä iltana ennen maata menemistään viimeiseksi suuta antaa." — "Se ei ole mikään vaikea asia", sanoi palvelijapoika, "ketä hän muita suutelisi kuin vanhempiansa; mutta voin minä asiasta paremman selvän saada. Se vanha huopahattu, jonka majatalon isännältä lahjaksi sain, on semmoinen näet, että sen kun päähänsä panee, niin kulkee näkymättömänä vaikka missä; minä lähden sen avulla asian laitaa tiedustamaan." Sillä puheen pisti hän sen vanhan huopahatun päähänsä, josta kohta kävi näkymättömäksi, ja läksi kuninkaalliseen linnaan. Siellä oleskeli kaiken päivää sitten näkymättömässä tilassa ja seurasi kuninkaan tytärtä, mihin ikään hän meni, nähdäksensä kaikki, mitä hän teki ja toimitti, vaan ei mitään erinomaista huomannut. Viimein iltasella myöhään erosi hän kuitenkin muusta hoviväestä lähtien linnan suuresta salista ulos. Poika silloin pistäytyi hänkin huoneesta ulos nähdäkseen, jos kuninkaan tytär vanhempiaan suutelee levolle mennessään, vaan tämä ei sitä tehnytkään, mutta kulki suoraan linnan edustalla olevaan saarnipuistoon, johon hetkeksi seisahtui. Samassa alkoi maa järistä kauhealla tavalla, ja sen sisuksesta nousi julma ja hirmuinen peto, jolla oli pitkät pahannäköiset korvat ja monihaaraiset sarvet päässä. Tämä lähestyi nyt kuninkaan tytärtä ja syleili, suuteli häntä. Poika, jolla oli se matkalla saatu sapelin tynkä ja vanha silkkikukkaro muassa, lähestyi näkymättömänä petoa, silpaisi sapelillaan häneltä pään poikki ja pisti sen kukkaroonsa, jonka vei kotiinsa ja pani talteensa. Aamulla antoi hän sen kukkaronsa herralleen sitten ja sanoi: "Kun linnaan tultuanne teiltä kysytään, kenelle kuninkaan tytär illalla suuta antoi, niin tyhjentäkää kukkaronne pöydälle ja sanokaa kuninkaalle: 'Tuossa on sen pedon pää, jota tyttärenne illalla suuteli'."