KAUPPIAS JA KOLMISARVISET NAISET
Oli kerran kauppias ja sillä poika. Kuoli sitten isä, ja pojalle jäi äijän hyvyyttä perinnöksi. Hän elää siinä isänsä vanhassa talossa hyvästi, ei ole hänellä huolta, surua mistään. Kuitenkin käypi aikansa pitkäksi näin yhä yksin eläessänsä, jonka tähden meni muutaman tietäjän luokse ja sanoi: "Mieleni tekisi naida, mistähän päin tuota hyvän vaimon kohtaisin?" — "Se on sinulle yhdentekevä, kunne päin kosimaan lähdet, sillä syntymähetkenäsi on jo sallittu ja suotu, että sinun pitää naida kolmisarvinen akka." — "Minkätähden minä en saa sarvetonta naista, kun minulla elonainetta ja tavaraa on kyllin, vieläpä enemmän kuin tarvitsenkaan koko elinaikanani?" sanoi kauppiaan poika. "No, siitä sinä et pääse, semmoinen nainen pitää ottaaksesi", vakuutti tietäjä. "No, nythän on kumma", arveli kauppiaan poika, möi kaikki kodit, konnut, elot, elämiset ja läksi toiseen maahan arvellen lähtiessään: "Tulenhan minä toimeen muuallakin, kun rahaa on muassani kyllin."
Ulkomaalle tultuaan hyyräsi hän huoneen itselleen ja piti kauppaa siinä; isältään perimillään rahoilla näet varusti itselleen kaikenlaista tavaraa runsaasti. Muutamana päivänä sitten päätti hän siellä uudessa asumaseudussaan kirkkoon mennä, jossa ei vielä ollut käynytkään. Kun nyt kirkon ovelle tuli, niin siinä kuollut oli kirkon seinään naulattuna, ja kaikki rahvas, mikä siitä kulki, sylkee kuollutta silmiin. Pidetään jumalanpalvelusta jonkin aikaa kirkossa sitten, niin poislähtiessä taaskin kaikki sylkevät sitä ruumista silmiin niinkuin kirkkoon mennessäkin. Tämän nähtyänsä kysyy mies kirkosta tulijoilta: "Mikä mahti tämä on tässä maassa, kun kuolijata näin pilkataan?" Väki vastasi: "Se oli kauppamies tämä kuolija, joka velkaa määrättömän summan mieroon jätti." Mies sanoi: "No, eikö tuota pantaisi maahan niinkuin muitakin kuolleita, jos ken hänen velkansa maksaisi?" — "Kenpä ne maksanee, vaan kyllähän se maahan pantaisiin, kun joku hänen velkansa maksaisi", vastasi väki. "No, kun niin lienee", sanoi mies, "pankaa kuolija maahan, minä maksan ja suoritan hänen velkansa."
Kuolija haudattiin nyt niinkuin ruumiit ainakin, ja mies kävi hänen velkojaan maksamaan. Siihen tuodaan, tuodaan kirjoja yhä, joita kuolija eläessään oli veloistaan antanut, ja mies lunasti ne kaikki; vaan siihen menikin koko hänen omaisuutensa, jonka isältään oli perinyt. Viimein möi viimeistä velkaa suorittaakseen jo hevosensakin, eikä jäänyt enää kuin yhdeksän hopeakopeekkaa itsellensä. Tästä tulee mies pahoille mielin, sanoo: "Kaikki isäni hankkimat elämiset olen nyt menettänyt, hupsu kun tänne tulinkin! Parasta lienee, kun lähden omaan maahani." Lähteekin astumaan siitä, niin yhtyy matkalla häneen muudan toveri, sanoo: "Minne sinä menet, mies?" — "Niin ja niin on asia", selvitti kotiinsa menijä ja kertoi toiselle, mitä oli tapahtunut. "No, ota minua kasakaksi", sanoi toinen. Mies vastasi: "Millä minä, veikkonen, kasakan elättäisin? Ei ole itsellänikään kuin yhdeksän hopeakopeekkaa oman henkeni elättämiseksi." — "No, otahan kumminkin, elämme me sillä", sanoi toinen ja pyrki vain palvelijaksi. Mies viimein suostuikin tuumaan ottaen toisen seuraansa, ja lähdettiin siitä nyt yksissä astumaan. Päästiin sillä tavoin muuan päiväys, niin kauppias jo ruoan ja voiman puutteesta vaipui tielle. Sanoo silloin kasakka hänelle: "Makaa sinä tiepuolessa tässä, minä lähden ruokaa hankkimaan." Sillä puheen erosikin isännästään. Astuu vähän matkaa, niin siinä onkin kylä ihan vierellä, vaikk'eivät he olleet sitä keksineet. Siihen meni hän, tuli kestikievariin ja sanoi isännälle: "Laitas hyvä ruoka sekä juomatkin kunnolliset, ulkomaan herra on ikään tulemassa." Kestikievari silloin lampaan tappaa, piiraat teettää ja ruoan toimittaa mitä parhaimman. Tämän ruoan laittamisen toimeen saatuansa palaa matkatoveri kauppiaan luo ja sanoo: "Nouse pois, siellä jo ruoka on valmis, meitä vain odotellaan." Käydäänkin kahden miehen kestikievariin siitä, vaan kauppiaalla kun oli huonot vaaterytäleet päällä niinkuin köyhtyneellä ainakin, kysyy kestikievari siltä hänen toveriltaan: "Tässäkö sinulla herrasi onkin nyt?" — "Siinä sitä herraa täksi kerraksi on kyllältä", vastasi matkatoveri talon isännän närkästyksestä lukua pitämättä. Käydään siitä syömään sitten, ja syötyä sanoo matkatoveri kauppiaalle: "No, anna nyt kolme kopeekkaa, niin ruoan sekä juomat maksamme." Kestikievarilta taas pyytää kappaa sanoen sitä tarvitsevansa, ja kappa kun tuotiin, viskasi ne kolme kopeekkaa siihen. Tästäpä tulikin kappa täyteen hopeata, jolla maksaa ruoat, juomat, ja lopuskan panee salkkuun talletettavaksi. Siitä yön makasivat vielä talossa, ja aamulla läksivät matkalle taas.
Matkattiin päivä, niin jo iltapuoleen kauppias vaipui väsyksissä maahan niinkuin ensimmäisenäkin päivänä, ja matkatoverin taaskin täytyi kylästä hankkia ruokaa ja syömistä virkistääkseen isäntänsä voimia. Samoin kävi vielä kolmantenakin päivänä; mutta vaikka ruoista ja juomista kussakin kohdassa aina hyvä maksu annettiin, hopeat eivät sillä vähenneet, ne vain pussissa turposivat. Neljäntenä päivänä lähdettiin astumaan taas ja päästiin viimeinkin kauppiaan omaan taloon, josta hän oli kotoisin. Siinä kun yötä oli maattu, sanoo matkatoveri isännälleen: "Matkalla olen sinulle apuna ollut ja sinut onnellisesti kotiin saattanut, vaan nyt pitää sinun naidaksesi kolmisarvinen nainen; se on kerran sinulle niin sallittu, etkä muuten kyllä toimeen tulisikaan." — "No, kun kerran kaikki elot, elämiset ovat hävinneet, niin sinun olkoon valtasi, vaikka minut minne viet." — "Niinpä lähdemme kuninkaan tyttären sulhasiksi", sanoi matkatoveri, "siellä on kolme tytärtä, ja kaikki ovat kolmisarvisia. Kun linnaan tulemme, kuningas ensin tuopi vanhimman tyttärensä katsotukseen. Sillä on pitkät sarvet, ja kun vain tupaan tulee, hönkäisee hän kohta: 'Ota minut!' vaan sinä sanot vakavasti: 'En ota sinua'. Siitä tuopi kuningas luoksesi toisen tyttärensä, jolla on vähäistä lyhyemmät sarvet. Se sanoo niinikään: 'Ota minut!' vaan sinä älä sitäkään ota. Vasta nuorin kun tuodaan, jolla on lyhyiset, pienet sarvet vain, ja se kun hiljakkali vienolla, hyvin kauniilla äänellä sanoo: 'Ota minut!' niin sinä ota se."
Näin asiasta sovittua mennäänkin kuninkaan linnaan ja kysytään tytärtä kuninkaalta. Kuningas sanoo: "En tiedä, miksi näkynee, kunhan tässä lepäillään, tuumaillaan ensin." Niin tehtiinkin, ja kun jonkin aikaa oli pakinoitu, toi kuningas ensin vanhimman, sitten toisen tyttärensä katsotukseen. Nämä olivat käytöksessään semmoiset kuin matkatoveri edeltäpäin oli sanonut, ja sanoivat kauppiaalle hönkyen kumpikin: "Ota minut!" vaan kauppias ei heitä ottanut. Siitä tuli viimein nuorin tytär, lähestyen hänkin sulhasta kuiskasi vienolla, hyvin kauniilla äänellä: "Ota minut naiseksesi!" Kauppias ottikin sen nuorimman tyttären niinkuin oli tuumattu, josta lähdetään vihille kirkkoon ja hääpidot laaditaan, joita kesti viisi päivää pääksytysten. Kun sitten häät olivat loppumaisillaan, sanoi se matkatoveri, joka kosiomiessä oli ollut, sulhaselle: "Mene, käy metsästä hienoja vitsoja tukkunen." — "Miksikä niitä?" kysyi kauppias. "Menehän vain, tarvitaan ne morsiamesi kanssa maataksesi", sanoi kosiomatkatoveri. Käskyä kuullen kävi sitten kauppias metsästä hakemassa yksivuotisia ohuita varpuja, pehmeitä ylen ja hyviä, ja toi ne matkatoverille. Kohta sen jälkeen veikin jo kuningas nuoren pariskunnan morsiushuoneeseen maata, ja kaikki vieraat hälvenivät. Tulipa silloin se sulhasen matkatoveri sinne, hän kun näet kosiomiessä oli ollut, ottaa sen isäntänsä nuoren, mutta sarvekkaan naisen ja alkaa niillä varvuilla häntä selkään panna, pani, hauteli häntä niin, ettei viimein kuin vähän verta vain jäänyt jäljelle. Sen veren nosti miekkansa terällä sulhaselle viereen sitten, ja tuskin olikaan sen ennättänyt tehdä, kun sulhasen viereen ilmestyi ylen ihana ja kaunis neiti, sarvet olivat kadonneet kaikki, ja muotonsa sekä muu vartalonsa oli niin viehättäväinen, ettei maalla moista.
Kuningas, joka yöllä oli tämän metelin morsiushuoneesta kuullut, sanoi aamulla herättyänsä: "Annas, lähden nuorta parikuntaa katsomaan, johan se sulhanen taisi tyttäreni tappaa tykkönänsä." Tulikin huoneeseen tuosta, vaan kun niin ylen kauniin mutson näki morsiusvuoteella venyvän, ihastui hän vävyynsä niin, että hänet kohta ylimmäiseksi kenraalikseen korotti. Kosiomies puolestaan katosi samassa, ettei huomattukaan. Jumala oli näet itse köyhälle kauppiaalle kosiomieheksi ruvennut ja auttanut häntä elämään, kun hän syyttömästi pilkatun kuolijan edestä velat maksoi ja hänet kunnialla hautautti.
TUHLARIKUNINGAS
Oli ennen tuhlarikuningas, joka ylellisyydellä ja juonnilla menetti koko valtakunnan käsistään pois, vaikka hän vielä oli ihan nuori mies. Häpeissään pakeni hän sitten toiseen valtakuntaan, eikä ollut hänellä enää muuta omaisuutta jälellä kuin kolme markkaa ja vanha tammahevonen. Siinä kaupungissa oli sitten semmoinen tapa, että kun köyhä kuoli jättämättä jälkeensä tavarata, niin se sai maata kadulla jokaisen jaloissa. Köyhä kuningas, joka kaupunkia katsellessaan näki näitä ruumiita montakin kaduilla, surkutteli niitä ja hautautti yhden kuolijoista niillä kolmella markallaan. Nyt, kun oli viimeisetkin rahansa menettänyt, läksi hän surullisena sillä vanhalla tammallaan pitkin tietä ajamaan. Tulipa tuossa huonoihin ryysyihin puettu, kasvava poika hänelle vastaan ja kysyi: "Kukapa ja kusta olet?" — "Kuningas olen", vastasi tammallaan ajaja. "Kuinkas kuningas niin yksinään ajaa?" kysyi vastaantulija. "Minä olen niin köyhä, etten voi palvelijoita pitää", sanoi kuningas. "No, ei kuninkaallisen miehen kumminkaan sovi ihan yksinään matkustella; ottakaa minut palvelijaksenne, minä lähden mielelläni." — "Sinäpä tarvitset ruokaa ja palkkaa, mutta minulla ei siihen ole varoja", sanoi kuningas. "Kyllä minä ruokani itse katson, ja kyllä me palkasta sovimme", tuumasi poika ja tarjoutui yhä vain palvelijaksi. "No, seuraa jos seuraat", sanoi kuningas viimeinkin, "vaan kyllä minusta pian erkanet, kunhan nälkä tulee, sillä minulla ei niin markkaa ole taskussani."
Ajettiin aina iltapuolelle päivää yhdessä sitten, niin sanoo illan tullessa kuningas: "Iltakin tulee, iltakin tulee! Minkähänlainen yösija saataneen?" — "Elkää hätäilkö", sanoo poika, "kyllä minä neuvon tiedän, tässä on kylä ihan lähellä, minä lähden edeltäpäin sinne yösijaa ja ruokaa valmistamaan teille." Sillä puheen erosikin poika kuninkaasta jättäen hänet huonolla hevosellaan kulkemaan jäljestä, meni kylään ja poikkesi muutamaan taloon, jossa ovesta tultuaan sanoi kohta: "Hyvää iltaa, isäntä, saadaanko tässä yösijaa? Minun herrani tulee jäljestä." — "Mikä mies se on?" kysyi isäntä. "Se on etäinen kuningas", vastasi poika toimessaan. "Oi, oi!" sanoi isäntä, "kuinkas me otamme niin isoa vierasta vastaan? Ei ole meidän vierashuoneemmekaan puhdas eikä lämmin." — "Kunhan vain yösijan lupaatte, kyllä minä saan huoneen puhtaaksi", sanoi poika isäntää lohdutellen; lämmitti, lakaisi ja havutti huoneen, josta juoksi herraansa vastaan maantielle, vei hänet majataloon, riisui hevosen ja toimitti hyvästi kaikki.