Poika ja kuninkaan tytär kulkivat sillä välin suden selässä matkaansa yhä, vaan kun viimeinkin alkoi jo sen kuninkaan linna näkyä, joka kaunista kuninkaan tytärtä oli pyytänyt, alkoi pojan mieli raskaaksi käydä ja suru nousta sydämeen, sillä hän ei mielellänsä olisi enää luopunut matkatoverinaan olevasta tyttärestä. Tämän havaitsi susi ja sanoi hänelle, ettei kuninkaan tytär kuullutkaan: "Elä, poikaseni, sure, kyllä minä neuvon tiedän; sinä annoit kerran ruokaa minulle pussistasi, jota vastaan joku toinen sinun sijassasi kukaties olisi tappanut minut: senpätähden tahdon nyt kostaa tämän hyvän työsi ja saatan tämän kauniin tyttäresi omaksesi." Kun tultiin siitä sitten kaupungin portille, sanoi susi taaskin pojalle: "Minä muuttaudun nyt nuoreksi neitoseksi, vie minut myötäsi kuninkaan luokse, niin saat häneltä sen ihmeellisen orin, ja palaa sitten rakkaan matkatoverisi luokse takaisin, mutta varoita kuitenkin kuningasta, että hän antaa minun käydä ulkona jalkailemassa, että saan tilaisuuden päästä hänen linnastansa karkuun."
Poika pyysi nyt kuninkaan tytärtä odottamaan häntä linnan ulkopuolella olevassa lystimetsässä, josta, kun susi taaskin maahan heittäytymällä oli tyttäreksi muuttunut, hän sen kanssa meni kuninkaan linnaan. Kuningas hovinaisineen ihanteli tyttösen kauneutta, ja ilo nousi linnassa suuri, kun nyt kauan toivottu, kuninkaan kaipaama neito linnaan saatiin. Ihastuksissaan antoi kuningas pojalle sen ihmeellisen orin, jonka oli luvannut, ja muita lahjoja vielä päälliseksi. Poika otti nöyrästi vastaan, mitä hänelle annettiin, lähtien linnasta pois, ja tytöksi muuttunut susi pantiin linnan komeisiin huoneisiin asumaan. Tässä hän ei kauan kuitenkaan viihtynyt, vaan kävi surevan näköiseksi ja pyysi huoneista päästä johonkuhun hauskaan puistoon ilmailemaan. Sitä ei kuningas kummeksinut, koska ymmärsi outojen ja vierasten parissa olemisen käyvän nuoren ihmisen mielestä ikäväksi; laittoi hänet siis palvelijoiden seurassa kauniiseen hedelmikköön ilmailemaan ja toivoi hänen mielensä siitä käyvän iloisemmaksi. Vartijoistaan ja seurastaan oli nyt tytöksi muuttuneella sudella paljon vastusta, sillä nämä eivät usein häntä jättäneet silmistänsä, mutta muutaman tiheän pensaan suojassa ennätti hän kerran kuitenkin heittäytyä maahan ja kolmasti pyörähtää ympärinsä, josta samassa uudelleen muuttui sudeksi ja vartijoiden nähden hypätä loikahti yli muurin ja heidän silmistänsä katosi. Siitä juoksi sitten pojan ja kuninkaan tyttären piilopaikkaan, otti heidät selkäänsä molemmat ja läksi viemään heitä toisen kuninkaan linnaan, jolle poika sen älykkään ja ihmeteltävän hevosen oli hankkia luvannut, joka nyt tyhjänä juoksi heidän jäljessänsä. Linna alkoikin jo etäällä näkyä, ja poika taaskin kävi surulliseksi muistellessaan sitä, että hänen nyt täytyi hyvästä, suurella vaivalla ja vaaralla hankkimastaan orista erota; mutta susi lupasi apunsa tuohonkin. "Kun tullaan linnaan", sanoi hän, "niin minä taaskin muutan muotoa ja rupean hevoseksi, ja sinä saat jättää minut sinne, kyllä minä sieltä jollakin tavalla taas pakoon pääsen. Muistuta kuitenkin kuningasta, että hän vuorokauden päästä viimeistäänkin päästää minut pihalle jaloittelemaan." Poika jätti nyt kuninkaan tyttären ja hevosensa taas lehdikköön odottamaan hänen palaamistansa ja ajoi oriksi muuttuneen suden selässä linnaan, jossa orin antoi kuninkaalle. Tämä tästä ihastui suuresti, sillä ori puheli niinkuin ihminen, hyppi ja näytteli monenlaista mahtia ja täydellistä taitoa. Lupansa mukaan antoikin kuningas sentähden pojalle kultalinnun häkkeinensä ja vielä muuta hyvyyttä päälliseksi, jonka kanssa poika palasi kuninkaan tyttären luokse lehdikköön niinkuin oli luvannut. Kauaksi ei orikaan linnaan jäänyt, sillä kun huomissa päivänä päästettiin ulos pihalle, laskeusi hän piehtaroimaan pihamaalle ja pyörähti kolmasti ympärinsä, niin samassa muuttui taas sudeksi ja soilahti yli muurin linnasta pois. Siitä sitten lehdikköön tultuansa otti hän taas mukaansa matkatoverit, joiden kanssa riensi edelleen, kunne vihdoin tultiin samalle kedolle, jossa poika ensin oli tavannut suden. Siellä oli pojan eväslaukku vielä kivellä, ja vanhan hevosensakin löysi hän heinää syömästä nurmella. Eväslaukustaan syötti poika nyt sutta niinkuin ensi kerrankin, jolloin tutuiksi tulivat, kiitti häntä kaikesta hyvyydestä ja avun osoittamisesta, jonka jälkeen jätti hyväiset kuninkaan tyttären kanssa laittautuakseen matkalle. Susi, joka tänne jättämänsä pojat löysi, teki samaten, mutta neuvoi poikaa vielä lähtiessänsä ja sanoi: "Kun matkalle lähdet, niin istu itse vanhan sotahevosesi selkään ja anna kuninkaan tyttären istua nuoren, kauniin ja älykkään orisi selässä. Varo myöskin, ettet matkalla missään lepää ja viivyttele, josko olisitkin vähän väsyksissä, ja vältä varsinkin sitä, ettet nuku, sillä jos nukut, voipi onnettomuus vieläkin saavuttaa sinut ja tuottaa sinulle surman ja kuoleman." Poika lupasi neuvon pitää mielessänsä sanoen sudelle kerran vielä kiitokset ja istui itse vanhan sotahevosen selkään; mutta kaunis kuninkaan tytär istui lintuhäkki kädessä sen nuoren ja komean orin selässä, jonka poika oli kuninkaalta saanut. Kun jonkin aikaa näin oli kuljettu, tultiin siihen tienhaarapaikkaan, jossa ne kolme taulua olivat. Näistä näki poika, että hänen veljensä vielä olivat matkallansa, koska heidän nimiänsä ei vielä tauluissa näkynyt. Tuosta ei kuitenkaan paljoa huolinut, kirjoitti nimensä onnettoman tien tauluun, että sieltä hän on palannut, ja läksi ajamaan edellensä. Tiellänsä tuli sitten kauniille, viheriäiselle vainiolle, jossa hevostansa päätti lepuuttaa ja itsekin tovereinensa tuuhean puun siimeksessä vähän aikaa istua. Nukkua hän ei kuitenkaan aikonut, vaikka kyllä oli matkastaan väsynyt, mutta huomaamattansa alkoi uni painaa häntä, ja silmänsä ummistuivat. Sattuivatpa silloin vanhemmat veljensä kotiin mennessään kulkemaan siitä ohitse ja kun näkivät, mikä saalis heidän veljellänsä oli — kuninkaan tytär oli myöskin uinahtanut pojan olkapäätä vasten nojaten päänsä — tappoivat he makaavan veljensä sekä hänen vanhan sotahevosensa leikaten päät kummaltakin poikki ja heittivät kuolleet raadot hautaan, jonka hyvästi ummistivat; mutta veljensä morsiamen samoinkuin kultalinnunkin ja orin ottivat he myötänsä ja pakottivat kuninkaan tyttären valalla vannomaan, ettei hän heidän isällensä ilmoittaisi heidän rikostansa, mutta sanoisi heidän sekä hänet että kultalinnunkin ja hevosen suurella vaivalla ja vaaralla ansainneensa.
Kun vihdoinkin vanhemmat veljet täten isänsä kotiin palasivat, kävi vanha kuningas ylen iloiseksi, varsinkin kun sai kultalinnun häkkeinensä ja sitten vielä sen kauniin tyttären ja komean orin keksi. Ei muuta kuin alkoi häitä valmistuttaa vanhimmalle pojallensa, joka kuninkaan tyttären sanoi saaneensa. Vaan eipäs käynytkään kaikki niinkuin pojat olivat toivoneet. Kuninkaan tytär muuttui surulliseksi ja alakuloiseksi, kultalintu lakkasi laulamasta ja hevonen haastelemasta sekä ilveitään tekemästä, eikä saatu tätä surunalaisuutta millään tavoin poistetuksi. Susi, joka sillä aikaa kaukaisissa maissa vaelsi, alkoi hänkin mielessään aavistella, että kyllä pojalle hänestä erottua on jollakin tavalla pahasti käynyt, ja päätti sentähden uudestaan etsiä hänet, mistä vain löytäisi. Ei aikaakaan, niin jo matkallaan tulikin sille kedolle, johon poika hevosineen oli kuoppaan haudattu. Tästäkös nyt susiraukan mieli karvaaksi kävi. Kynsillänsä heitti hän soran ja mullan haudalta pois, aukaisi hevosen vatsan ja meni sinne suremaan ja murehtimaan. Hänen jonkin aikaa siellä oltuansa tuli korppi poikinensa haaskaa nokkimaan ja asettui istumaan hevosen mahalle. Susi sai tuossa yhden korpin pojan jalasta kiinni siepatuksi ja korjasi sen luoksensa. "Laske poikani irti", rukoili vanha korppi. "En laske, jollet minulle sitä elävätä vettä tuo, joka hengettömiä henkeen saattaa." — "Kyllä minä tahtosi täyttäisin, vaan milläs minä sitä vettä tuonkaan, kun minulla ei ole astiata", vastasi korppi. Oli pojan takissa sitten isoja vaskinappeja, niin susi otti yhden niistä, kiskoi siitä kuoren irti ja sitoi sen korpille kaulaan sanoen: "Tuoss' on sinulle astia, lähde nyt matkaan ja joudu kiiruusti takaisin." Korppi otti käskyn korviinsa lähtien lentämään heti, eikä kovin kaukaa poikessa viipynytkään, kun tuli jo matkaltaan takaisin ja sanoi: "Nyt on minulla elävää vettä napin kuoressa, anna jo poikani minulle." Susi ei siihen virkkanut mitään, vaan katkaisi korpin pojalta kaulan poikki. "Miksikäs nyt poikani tapoit?" sanoi suruissaan korppi, "senkö minulle palkkaa annoitkin?" — "Elähän huoli", sanoi susi, "onhan sinulla elävää vettä, anna se tänne, niin koetan, kelpaako tuo mihinkään." Sai siitä napin kuoren korpin rinnasta ja voiteli elävällä vedellä kuollutta korpin poikaa veden voimaa koettaaksensa. "Klank", äänsi korpin poika samassa ja läksi lentämään. "No, hyvää on vesi", virkkoi tämän kuultuansa susi, "jo sen nyt näen, että veden olet oikeasta lähteestä tuonut." Otti sitten kuolleen pojan haudasta, asetti sen nurmelle makaamaan ja voiteli kaulaa elävällä vedellä. Tuosta virkosi kuollut elämään, ja susi kun tämän näki, voiteli hevostakin samalla tavalla, että sekin eloon heräsi, josta sanoi pojalle: "Niinkuin edeltäpäin pelkäsin, jouduit minusta erottuasi uudelleen onnettomaksi, mutta minä en raskinut sinua vielä avutta jättää, vielä saatin hengettömän ruumiisi eloon. Kulje nyt kiireimmittäin kotiisi; eikö jo vietettäne parhaallansa häitä siellä sinun morsiamellesi; jos mielinet estää hänen naimistansa, niin elä viivyttele. Minua et vasta enää tarvitse, sillä onnettomalle tielle et toiste enää lähtene." Tämän puhuttuaan katosi susi yht'äkkiä, mihin lienee kadonnut, ja poika nousi hevosensa selkään ja ajoi kotiinsa matkalla missään viipymättä. Täällä isänsä linnassa pidettiin parhaallansa häitä niinkuin susi oli ennustanut, mutta kaunis kuninkaan tytär oli aina vielä murheissaan, lintu ei laulanut eikä hevonen puhunut. Äkkiä tuli muutos kuitenkin koko kuninkaan kartanossa. Nuorin poika kun astui ovesta sisään, kävivät kaikki iloisiksi. Morsian unohti surunsa hymyillen niinkuin ennenkin, kultalintu alkoi häkissään laulaa viserrellä; ja hevonen hyppi, hirnui pihamaalla niinkuin entinen tapansa oli. Kun vanha kuningas tätä kummasteli, alkoivat sitten kaikki yht'aikaa selittää ja kertoa, kuinka asian laita oikeastaan oli ja miten vanhemmat veljet olivat petoksella nuoremman veljensä kaiketta syyttä tappaneet ja maahan kuopanneet. Kuningas tämän kuultuansa vihastui kauheasti ja määräsi jo vanhemmat poikansa hengen rangaistukseen, vaan kun nuorin veli samoin kuin kuninkaan tytärkin anoivat rikoksenalaisille armoa, leppyi isän sydän siksi, että ei poikiansa kuitenkaan kuolettanut, vaan ajoi heidät kotoa pois, maata maailmaa kiertämään. Nuorin poika sai nyt monen vaivan ja vastuksen perästä kauniin kuninkaan tyttären vaimoksensa, ja kun isänsä ikänsä päivät päätettyään kuoli, pääsi hän hänen sijaansa kuninkaaksi. — Sen pituinen se.
MIES KUNINGASTA KATSOMASSA
Oli ennen vanha talonpoika, varakas ja työssään toimellinen mies, mutta vaikka hän oli rikas, ja kaikki häntä kohtelivat kunnialla, ei hän kuitenkaan missään valloissa vieraana käynyt, eli vain omin voiminsa kotonaan. Kuninkaasta oli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan kuullut, että viimein alkoi mielensä tehdä tätä hallitsijataan kerran maailmassa nähdä. Teetti siis talkkunajauhoa koko reellisen viedäkseen muka kuninkaalle jotakin lahjaksi ja läksi ajamaan siihen kaupunkiin, jossa kuningas asui ja eli. Sinne tultuaan ajaa sitten katua myöten hiljalleen, niin tulee kuninkaan upseeri häntä vastaan ja kysyy: "Mitä sinulla kaupan, talonpoika?" — "Ei niin mityyttä", vastasi mies. "No, mitäs sinulla tuolla reessäsi on?" kysyi upseeri. "Talkkunajauhoa on", vastasi mies, "ne antaisin ja hevoseni päälliseksi, jos ken saattaisi minut tämänilmaista jumalaa näkemään, hänestä kun ikäni olen kuullut niin paljon puhuttavan." Upseeri, joka luuli miestä hupeloksi taikka taas ylen viisaaksi veitikaksi, ei sanonut joutavansa häntä liehtaroimaan, ja läksi muuta virkkamatta edellensä astumaan.
Mies ajaa taas katua myöten edelleen, niin tulee muutamassa kohdin kenraali vastaan ja kysyy niinkuin upseerikin: "Mitä sinulla kaupan, talonpoika?" — "Ei mitään ole kaupan", vastasi talonpoika, "vaan nämä talkkunajauhot, mitkä reessäni on, ja hevoseni vielä päälliseksi antaisin sille, joka minut saattaisi tämänilmaista jumalaa näkemään." — "No, tänä päivänä sen saat nähdä", sanoi kenraali ja vei miehen kotiinsa, jossa talkkunajauhot korjattiin aittaan ja hevonen talliin. Sitten läksi kenraali miestä saattamaan ja vei hänet linnan portille, josta kuningasta odotettiin kirkkoon lähteväksi, sanoen: "Tässä tämän nyt kohta sillään näemme." Samassa ajoikin kuningas portista kadulle, ja kenraali näytti, osoitteli häntä miehelle ja sanoi: "Tuo, tuo se nyt kuningas on! Katso häntä tarkkaan nyt!" Mies koki katsoa, vaan tuskin ennätti vähän vilaukselta nähdä koko kuningasta ennenkuin se jo oli pitkän matkan päässä. Tätä pahoillaan sanoi hän kenraalille: "Ei tämä katsanto ollut hyvä ja mieltäni tyydyttävä, näin pitäisi saada häntä katsoa kuin tässä nyt sinun silmiisi katson." — "No, kun et sillä katsannolla ole tyytyväinen, niin käykäämme häntä tarkemmin katsomassa", sanoi kenraali ja vei miehen siihen kirkkoon, johon kuningaskin oli mennyt.
Kun siellä nyt mies kuninkaan kerran muista erotti, katsoi hän kuninkaaseen kaiken jumalanpalvelusajan, itse ei jumalanpalvelusta pitänyt venäjäksi eikä ruotsiksi, katsoi vaan yhtäänne päin, etteivät silmät muuanne rävähtäneet. Kuningas näki sen. Kuitenkaan hän ei jumalanpalveluksen aikana ollut siitä ollaksensa, vaan kun jumalanpalvelus sai pidetyksi, meni hän miehen luo ja sanoi: "Mintähden sinä et Jumalaa palvele et suomeksi etkä venäjäksi, minuun vaan kaiken aikaa katsot?" Pelästymättä vastasi mies: "Ka, tuonilmaista Jumalaa minä iän kaiken olen palvellut ja kerkiänhän minä sitä vieläkin palvella, mutta tämänilmaista jumalaa vasta tänäpäivänä ensi kerran näin, niin sitä piti katsoakseni." — "Mistäs sinä minut tunsit?" kysyi kuningas. "Minulle yksi kenraali teidät osoitti", vastasi mies. "Ottiko tuo mitä osotantaa?" kysyi kuningas. "Ei ottanut äijää, talkkunajauhoa, reen ja hevosen vain", virkkoi mies.
Kuningas, jonka mielestä miehen vastaukset olivat viisaita ja somia, vei hänet kotiinsa, jossa tarkemmin tutkiakseen hänen älyänsä kysyi häneltä kolme kysymystä. Ensiksi: "Kuinka ylhäällä on taivas?" — "Ei ole kovin ylhäällä", vastasi mies, "kaikki kuuluu sinne, mitä haastat, haasta kuinka hiljaa tahdot." Toinen kysymys: "Kuinka syvä on maa?" — "Syvä taitaa olla, syvä", vastasi mies, "minulta poika on jo kaksitoista vuotta kuollut, vaan ei ole vielä niin mityyttä viestiä hänestä tullut." Kolmanneksi kysyi kuningas: "Kuinka leveä on maa?" Talonpoika pyörähti kuninkaan edessä huoneen lattialla ympärinsä ja sanoi: "Minä sitä viisaammaksi en saa."
Tämä tutkinto kun oli päättynyt, noudatti kuningas kaikki kenraalinsa kokoon ja ilmoitti heille, että jos kuka heistä ei voi niitä kyselmyksiä vastata niinkuin ukko, niin siltä tuli viisikymmentä ruplaa rahaa maksettavaksi ukolle, joka talkkunajauhonsa ja hevosensa kaupungissa käydessään oli kadottanut. Kenraalit kyllä olivat vastaamisen hommassa kaikki ja aprikoivat, ajattelivat, mitä muka kuningas kysymyksillään tarkoitti, vaan mitäs siitä läksi, eihän niistä yksikään voinut oikein vastata, jonka tähden jokaisen täytyi määrätty rahasumma toimittaa ukolle kuten kuninkaan käsky oli. Kun raha niin oli kokoon saatu, kysyi kuningas ukolta viimeinkin: "Kuka kenraali sinulle minua osoitti?" Mies meni sen kenraalin luo, joka häntä oli kirkkoon saattanut, ja sanoi: "Tämä, tämä herra se osoitti." Ukko tuskin sen sai sanoneeksi, niin lentta jo samassa reväistiin kenraalin kaulasta pois, ja kuningas pani sen ukon kaulaan sanoen: "Tämänilmaista jumalaa pitää osoittaa jokaiselle ilman talkkunajauhotta ja hevosetta, ei pidä kenenkään siitä palkkaa ottaa niinkuin tämä kelvoton kenraalin kekkula teki." — Sen pituinen se.