Majanmuuttaja kun tämän kuuli, päästi kohta säkin suun auki, josta Jussi samassa hyppäsikin väljälle ja vuorostaan pani majanmuuttajan säkin sisälle, jonka suun sukkelaan ompeli kiinni jättäen kielten opettelijan ajatuksiaan taivuttelemaan. Siitä kulki sitten toista valtatietä kaupunkiin takaisin iloisena ja huoletonna majanmuuttajan lehmikarjaa edellänsä ajaen. Kauppias sillä aikaa ennätti jo tuuransa kanssa jäälle, jossa näki nahkasäkin vielä olevan paikallansa. Ei siis muuta, vaan teki tuurallansa reiän jäähän, upotti säkin avantoon ja ajoi takaisin kaupunkiin. Tänne tultuansa näki hän kaikkein ensimmäiseksi lehmikarjan tulevan vastaansa, ja kun niiden kuljettajata tarkemmin katseli, tunsi hän kohta, että Petturi-Jussi niitä olikin ajamassa. Sitä kummastellen kysyi hän: "Kenenkäs karjaa nyt kuljetat, ja mistä sen sait?" — "Ka, enemmän tavaran haltijaksihan te panittekin minut kuin ennen olin; jota syvempään olisitte vieneet, sitä suuremman karjan olisin sieltä tuonut." Tämän kuultuansa sanoi kauppias: "No, myy nyt tämä karjasi edes minulle huokeaan hintaan kaikesta siitä vahingosta, minkä minulle tehnyt olet." Jussi puolestaan vastasi: "Vähäinen tämä karja olisi teille palkinnoksi, ei minun käy sitä antaminen; vaan jos lähdet minun kanssani, ja minä siitä teidän avannostanne kaksi virstaa etemmäksi teen vielä avannon, ja te kerran vain päätänne kastatte ja kuuluvalla äänellä huudatte: 'Ptui Kirjoa, ptui Kirjoa, ptui haikeata Halunaa!' niin sieltä tulee karjaa enemmän kuin Tukholmin kauppatorille sopii."

Kauppamies mielistyi tuumaan ja läksi Jussin kanssa ajamaan jäätä. Kun sitten siitä avannosta, joka Jussia vasten oli tehty, vielä kaksi virstaa oli merelle päin kuljettu, tehtiin toinen avanto jäähän, josta kauppamiehen piti muka karjaa itsellensä huutaa. Tätä varten rupeaakin tämä avannon reunalle polvillensa ja pistää päänsä veteen. Jussi silloin tapasi kauppamiestä sääristä kiinni ja upotti hänet syvemmälle sanoen: "Huutakaa, huutakaa, hyvä herra ja kaupungin raati, että odotettava karjanne kuulisi." Siinä tukehtui kauppias huutaessaan veteen, ja Jussi ajoi hänen hevosellansa kaupunkiin takaisin.

Ne papit taas, jotka Jussia olivat lähteneet hakemaan, löysivät hänet Ritariholman kirkon seinukselta hautaa kaivamasta samoin kuin kauppiaskin hänet oli tavannut, ja sanoivat iloissansa: "Jopas, narri, sinut tapasimme!" Mutta Jussi vastasi: "Johan narri teidät ennen tapasi kuin te narrin, vaikka häntä varsin vasten olette etsineet." Papit, jotka hyvin tiesivät, että Jussi oli viisas ja kaikissa vehkeissään varova mies sekä samalla kavala ja petollinen, alkoivat nyt hyvin sanoin puhutella häntä ja maksua vaatia kaikesta vahingosta, minkä hän heille tehnyt oli. Petturi-Jussi oli siihen suostuvainen, kulki pappien kanssa muutamaan majataloon, jossa tilasi huoneen itsellensä ja sanoi papeille, jotka niinikään jäivät siihen asumaan: "Hankkikaa nyt minulle menneenkesäinen hevosen varsa, niin sen kautta toimitan teille semmoisen rikkauden, että sitä kestää niin kauan kuin te ja teidän lapsenne elätte." Papit tekivät niinkuin Jussi tahtoi ja hankkivat hevosen varsan huoneeseen, josta kaikki asettuivat levolle. Jussi heräsi kuitenkin pappeja ennemmin, pisti muutamia hopearuplia varsan hännän alle ja kävi siitä pappeja herättämään sanoen: "Tulkaat nyt, hyvät pastorit, katsomaan, minkä rikkauden aarteen minä teille olen hankkinut!" Papit kun rikkaudesta puhuttavan kuulivat, kavahtivat puolitorkuksissa jaloillensa nähdäksensä, minkä kumman nyt Jussi heille näyttäisi. Tämä taputti hiljaa vain varsan lautasta, ja samassa tippuivat hopearuplatkin hännän alta pappien ihmeeksi ja ihastukseksi, jotka eivät sen kovemmin vanhaa vihaansa muistaneetkaan, vaan ottivat varsan Jussilta ja sanoivat: "Toimessa näyt, mies, viimeinkin olevan meille suurta vahinkoamme palkitsemaan; jääköön nyt entinen vaino ja viha unhotuksiin." Siitä tekivät sitten Jussin kanssa kirjallisen sovinnon, jossa tunnustivat, ettei heillä enää ollut Jussilta mitään saamista eikä häntä vastaan mitään valittamista.

Jussista erottua tuli papeille kuitenkin siitä seikasta riita, kumpiko heistä ensiksi saisi varsan hoteellensa. Asiasta sopivat keskenänsä viimeinkin niin, että kukin aina vuorokauden pitäisi varsan luonansa ja että vanhempi pappi saisi ensi vuorokauden olla varsan omistajana. Kun asiasta näin oli sovittu, otti vanhempi pappi itsellensä omituisen huoneen, syötteli varsaa runsaasti, että se muka sitä paremmin tämän kaiken hopeassa maksaisi, ja odotteli unettomin silmin aamun tuloa, jolloin hän nähdä saisi, mimmoisen hopealäjän varsa hänelle toimittaisi. Tässä hopussaan nousikin jo päivän valjetessa vuoteeltaan, meni varsan luokse ja alkoi varsan lautasta taputtaa ja silitellä niinkuin oli nähnyt Jussinkin tekevän; mutta varsalta oli hopean teko tyrehtynyt, se ei enää rahaa aikaansaanut, vaan toimitti sitä runsaammin tavallista mynttiänsä, johon luonnostaan oli harjaantunut, varsinkin kun häntä niin hyvästi sitä ennen oli ruokittu. Vanhempi pappi kun tämän havaitsi, arvasi jo asian, että Petturi-Jussi hänet nytkin on pettänyt, ei virkkanut koko rahan mynttäyksestä sanaakaan, vaan vei varsan toiselle nuoremmalle papille sanoen: "Pidä nyt tämä hopean mynttääjä sinäkin vuorosi niinkuin puheemme oli." Tämä taas syötti varsaa hyvästi niinkuin toinenkin, ja varsa puolestaan toimitti hänelle samassa määrässä sitä ainetta, jonka tekoon oppinut ja tottunut oli. Toivossaan näin petyttyään meni nuorempi pappi aamulla vanhemman virkaveljensä luokse ja sanoi: "Ei semmoisesta hopean tehtaasta ole hiiteenkään kuin se, jota minä tänä aamuna hyvissä toivoin käytin ja koettelin; varsa ei yhtäkään hopearuplaa minulle aikaansaanut, vaan sitä vastaan pelkkää pirua ja perkelettä." — "No, mitäs luulet sen minulle tehneen?" sanoi toinen, "parasta kun emme koko asiasta sen pitemmältä puhele." — Sen pituinen se.

VELJESTEN PERINTÖ

RIKASTUNEET VELJET

Oli ennen muinoin köyhä mies, joka kuollessaan jätti kolme orpoa poikaa maailmaan. Veljet jakoivat keskenään nyt, mitä vähän heille isänsä omaisuudesta tuli osaksi. Niin tuli vanhimmalle veljelle jauhinkivet, keskimmäiselle vanha kantele, nuorimmalle kela, väännin ja kyynärä köyttä. Allapäin, pahoilla mielin läksi nyt vanhin veli, joka oli jauhinkivet osakseen saanut, niillä kivillänsä etsimään elatustansa, pani kivet takkavitsaan selkäänsä ja läksi astumaan. Kotvan aikaa kuljettuansa löysi hän metsässä rosvojen luolan taikka asunnon, joka muuten rakennukseltaan oli ikäänkuin riihi. Tänne meni hän nyt sisälle, ja kun siellä ei sitä nykyä ollut asukkaita ketään, nousi hän kohta parsille ja pani kivet siellä päällitysten ikäänkuin jauhaaksensa. Jonkin ajan siellä istuttuansa keksi hän miehiä tulevan riiheen. Ne olivat rosvoja, jotka pitivät majaansa siinä ja nyt tulivat keskenänsä jakamaan, mitä maailmalta olivat saaneet varastetuksi. Olipa näiden joukossa muudan nuorempi, ruumiiltansa heikompi mies, joka ei toisille pitänyt voimissa, ja kun kukin saaliista osansa otti, eivät toiset olisi sille miehelle antaneetkaan niin paljon kuin itse osakseen ottivat. Tämä rupesi huutamaan Jumalan kostoa toisten päälle ja sanoi: "Kun ette minulle osaani antane, niin minä rukoilen Jumalaa taivaasta pudottamaan suuren kiven teidän päällenne, jotta siihen joka ainoa kuolette." Poika, joka parsilta näki ja kuuli kaikki, mitä rosvot alhaalla tekivät, jyrähytti nyt kiviänsä näiden näin keskenään riidellessä. Säikähtäen sitä, että nyt putoaa kivi heidän päällensä, pölähtivät rosvot riihestä ulos ja juoksivat tiehensä, yksin sekin, joka oli rukoillut Jumalaa taivaasta kiveä toisten päälle pudottamaan. Poika vain jyryytti kiviänsä parsilla, että niiden jyrinä kuului yhä, ja rosvot, jotka pelkäsivät Jumalan kostoa kaikista heidän ilkeyksistänsä, eivät tohtineet tulla siihen takaisin; mutta kaikki, mitä olivat keränneet rahaa, tavarata matkoillansa, se jäi riihen lattialle. Poika laskeusi nyt parsilta maahan, korjasi rosvojen rahat ja muut tavarat talteensa ja läksi kotiinsa. Sinne tultuaan sanoi hän veljillensä: "Tarvitseisinpa nelikkoa, mistähän sen saisin?" Veljet kysyivät: "Mitäpä sillä tekisit?" — "Rahojani mittaisin", sanoi toinen ja kertoi veljillensä, minkä tavaran paljouden hän oli saanut.

Kun nyt keskimmäinen veli näki ja kuuli, miten hänen vanhin veljensä äkisti oli rikastunut, että jo nelikolla rahojansa mittasi, vaikka hänellä matkalle lähtiessä ei ollut muuta kuin vanhat jauhinkivet, tuli hän siitä varsin pahoille mielin ja alkoi aprikoida, mitenkä hänkin perinnöllään jotakin voittaisi. Suruissaan otti hän viimeinkin vanhan perityn kanteleensa ja läksi sen kanssa matkaamaan. Vaelsi kotvan aikaa sitten maata, maailmaa, niin tuli viimein tien varrella olevaan autioon huoneeseen. Tähän meni hän nyt lepäämään, laitteli oveen nuorat, joilla saattoi milloin tahtonsa vetäistä sen kiinni, sieppasi kanteleen käteensä ja kapusi kattoon orsille istumaan. Huviksensa, kun ei hänellä muutakaan tekemistä ollut, rupesi hän nyt laulamaan ja soittaa rumputti kantelettaan aika tavalla. Samassa kulki suuri susilauma siitä ohitse, ja kun kuulivat soiton huoneesta, niin luulivat sitä porsaan ääneksi ja tulivat katsomaan, mikä romina siellä kävi. Alussa seisoivat vain oven suussa ja kuuntelivat soittoa, mutta viimein töytäsi koko lauma huoneeseen. Mies parsilla samassa repäisi köysillään oven kiinni, ja sudet jäivät kaikki huoneeseen. Nämä siinä ulisemaan, tappelemaan ja huutamaan, mutta mies vain soitti kantelettansa parsilla istuessaan eikä ollut susien ilveestä millänsäkään. Sattuipa markkinoille matkaavia kauppiaita suuri matkue kulkemaan siitä sivuitse. Nämä kun kuulivat susien ilveen ja kanteleensoiton huoneesta, tulivat siihen ja aukaisivat oven katsoaksensa, kuka siinä autiohuoneessa semmoista rymäkkätä piti. Sudet silloin ovesta pihalle ja sieltä metsään sitten. Mies orsilla alkoi huutaa kauppiaille: "Voi, voi, miesparat, minkä nyt teitte, kun laskitte minun aljosuteni täältä pois, ne olivat erään suuren herran syöttiläitä, joita minä täällä opetin kanteleen mukaan tanssimaan, ja te nyt tulitte ja laskitte joka ainoan metsään. Nyt te ihan varmaan joudutte joka ainoa iäksi päiväksi vankeuteen, kun semmoisen pahan teitte, vaan jos minua voisitte hyvästi palkita, niin kärsisin rangaistuksen teidän edestänne, ettei koko miesparvi hukkaan joutuisi." Kauppiaille hätä käteen. He lupasivat miehelle, mitä ikään vaatisikin, kun vain ottaisi koko asian yksin päällensä. Mies vastasi siihen: "No, kopistakaahan tuohon tuvan lattialle rahanne kukin kukkarostanne, että saan nähdä, minkä verran noita on." Matkamiehet tyhjensivät silloin kauppaa varten täytetyt kukkaronsa kanteleensoittajan eteen, että sille karttui mahdottoman suuri rahanpaljous, ja palasivat tyhjinä kotiinsa kiittäen vielä miestä, joka heidät semmoisesta ahdingosta ja pälkäästä päästi. Näin tuli keskimmäinenkin veli kanteleellansa rikkaaksi, meni kotiinsa ja sanoi veljillensä: "Missähän olisi nelikkoa, jolla rahojani mittaisin?"

Tästä kävi nuorimman veljen mieli pahaksi, ja hän arveli: "Mikä nyt neuvoksi tulee, kun muut veljeni jo ovat saaneet paljon tavarata ja päässeet rikkaiksi, ja minulla ei vielä ole muuta kuin tämä kela, väännin ja köydenpalanen." Viimein otti hän nämä kolme kalua kanssansa ja läksi hänkin vuoronsa vaeltamaan. Jonkin aikaa kuljettuansa tuli hän muutaman järven rannalle, jossa kasvoi puita ihan veden reunassa. Siinä otti hän vääntimensä, väänsi sillä petäjään reiän, johon pani kelansa kiinni ja köydenkappaleen kelan päähän riippumaan. Alkoi sitten kelata, minkä ennätti, ja hoki kelatessaan yhä: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Järvestä nousi silloin vetehisen poika, kohosi ruohokosta rannalle ja kysyi: "Mitä, mies, tässä teet?" Kelaaja vastasi: "Minä kelaan tämän järven kuiviin, veden kaikki väännän kurttuun, vetehiset nyyrrän nyrttyyn." Vetehisen poika sanoi siihen: "Sitä et saa tehdä, isäni käski minut sinua kieltämään." Kelaaja ei ollut pojan puhetta kuulevinaankaan, teki vain työtänsä yhä ja hoki niinkuin ennenkin: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Vetehisen poika meni nyt sanomaan isällensä: "Kelaa se mies kuitenkin, ei se huoli kiellosta ei mistään; kuuluu kelaavan järven kuiviin, vääntävän veden kurttuun ja meidät nyyrtävän nyrttyyn." Vetehinen kun kuuli, että yhä se mies kelaa siellä rannalla, antoi pojallensa suuren kultavasaran ja sanoi: "Menepä sen kelaajan kanssa väkivasarata kilvalla heittämään, kumpainen teistä siinä on väkevämpi." Poika palasi nyt sen isänsä kultavasaran kanssa rannalle. Siellä mies kelasi yhä, että hurisi kela mennessään, ja kun näki vetehisen pojan tulevan, niin sanoi hänelle: "Katso, niin jo menee vesi kuiviin, että hurisee vain!" Vetehisen poika sanoi kelaajalle: "Lakkaapa, mies, kelaamasta ja tule minun kanssani kilpaa väkivasarata heittämään, kumpainen sen ylemmäksi saa, sen olkoon voitto." Keluumies sanoi: "No, heitähän sinä ensiksi!" Vetehisen poika heitti silloin isänsä antamaa vasarata niin, että pikkuisen vain näkyi taivaalta toisen silmiin ja että se pudotessaan upposi syvälle maahan. Kelaaja kaivoi vasaran maasta ja sai sen työn tuskin itseänsä vastaan pystyyn, mutta ei kohottaa jaksanut sitä ollenkaan, seisoihan vain vasara kädessä ja katsoi taivaalle. "Mitäs siinä arvelet?" kiirehti vetehisen poika, "heitä sinä vuorosi ja rikineesti!" Kelaaja sanoi: "Minä odotan tuota pilven naulaa tulevaksi, niin heitän sen päälle." Tätä säikähti vetehisen poika ja rukoili: "Elä, velikulta, heitä isäni kultavasaraa pilven päälle, siitä tulisi summaton vahinko." — "Enkä heitäkään ennenkuin pilven naula vähän lähestyy", vastasi kelaaja. Vetehisen poika silloin tempasi kurikan kelaajan käsistä ja juoksi isällensä sanomaan: "En minä sille miehelle pidä, se oli heittää sinun kultavasarasi pilven päälle, vaan minä kuitenkin sain hänet siitä estetyksi."

Vetehinen laittoi nyt poikansa toista koetusta kelaajan kanssa tekemään, kuka heistä muka kovemmin jaksaa huutaa. Poika meni kohta kelaajan luokse rannalle ja sanoi: "Ruvetkaamme nyt kilvalla huutamaan, kuka meistä jaksaa kovemmin." Kelaaja käski hänen huutaa ensiksi sanoen sitten itse huutavansa. No, tämä parkaisi niin, että toisen korvat menivät lumpeuksiin, ja yksin kävytkin kuusista tippuivat maahan. Kun sitten kelaajan vuoro tuli huutaa, rupesi hän ensistään vitsaa vääntämään ja nauloja veistämään. "Mitä sinä nyt teet?" kysyi vetehisen poika. "Sitä, että väännän vitsapannan pääsi ympärille ja sen nauloilla suuditsen kiinni ennenkuin vuorostani rupean huutamaan, muuten pääsi halkeaa, ja kuolet siihen paikkaan", vastasi kelaaja toimessaan. Vetehisen poika väitteli, ettei hän anna panna pantaa päähänsä, ja meni taas isänsä luokse ja sanoi: "En minä järven kelaajalle pitänyt puoltani, se olisi vitsapannan päähäni vääntänyt ja sen nauloilla suudinnut, ettei pääni halkeaisi, kun hän vuorostaan rupeaa huutamaan, vaan en kuitenkaan antanut hänen sitä tehdä."