Sillä aikaa mies vain kelasi järven rannalla ehtimiseen ja hoki niinkuin ennenkin: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Tulee siitä vetehisen poika taas isänsä luota ja pyytää kelaajata kanssansa juoksemaan kilpaa, kelle heistä siinä koetuksessa voitto tulisi. Kelaajata likellä vesakossa makasi jänis, niin sanoi mies kelatessaan vetehisen pojalle: "Neljä ajastaikaa nuorin veljeni makaa tuolla haon varrella pensaikossa, menehän ja koeta sen kanssa voimiasi ensin, pidätkö juoksussa sille, se ei minulle ollenkaan pidä. Et tarvitse muuta kuin lyöt käsiäsi vain ja kerran kiljaiset, niin kyllä se lähtee juoksemaan." Vetehisen poika silloin pamautti kämmeniänsä ja kiljaisi kovasti juoksua alottaaksensa, mutta jänis samassa sivahti pensaasta ja läksi hyppäämään, minkä ennätti. No, mitäs se poika jänikselle juoksussa piti, hän ei kohta sitä enää nähnytkään, jonka vuoksi hänen täytyi tulla kelaajan tykö ja sanoa: "En minä veljellesi juoksussa pitänytkään" — "No, mitä sinä sitten minulle pitäisit, kun et nuorempaakaan veljeäni juoksussa voittanut, sillä hän ei ensinkään pidä minulle! Niinpä en itse viitsikään sinun kanssasi lähteä koettelukseen."
Poika, jonka mielestä kelaajan puhe oli totta, heitti kilvanjuoksun sillensä, meni isänsä luokse ja sanoi: "Ei sen miehen kanssa auta kiistäminen, en edes nuoremmalle veljelleenkään pitänyt juoksemassa, sillä oli korvatkin kuin viikatteet ja silmät semmoiset suuret muljat päässä." Vetehinen neuvoi poikaansa, sanoi: "Mene nyt ja rupea kelaajan kanssa painisille nähdäksemme, mitenkä hänelle tuossa käypi, muuten se ehkä kelaa järven kuiviin ja meidät nyrttyyn nyyrtää."
Poika kun tuli kelaajata painisille pyytämään, vastasi tämä: "Kukapa sinun kanssasi rupeaisi painia heittämään, kovin olet kunnoton, vaan tuolla metsässä on yhdeksänkymmenvuotinen taattoni, koetahan sen kanssa ensin, pidätkö sille. Ukko tosin on vähän kuuro vanhoillansa, mutta potkaise häntä vähän kylkeen taikka riuhtaise tukasta, niin kyllä se sitten kuulee."
Sepä olikin karhu, jota kelaaja sanoi taatoksensa, ja kun vetehisen poika nyhtäisi sitä karvoista, niin se suuttui kohta ja paiskasi hänet kerrassaan maahan, että pojalta kylkiluut katkesivat. Karhu kun siitä kävi kuoppaa kaivamaan pannakseen saalistaan sinne, poika onnekseen sillä aikaa pääsi pakoon toki, juoksi voivotellen isänsä luokse ja sanoi: "Ei sille miehelle pidä painissakaan. Itse hän ei viitsinyt tulla koettamaankaan, vaan käski minun vanhan taattonsa kanssa voimiani koetella, ja sekin kun tarttui minuun kiinni, niin tappaa oli vähällä, mutta jos vain mies itse oli, niin tappoi tukkunansa."
Isä sanoi: "No, kun ei muusta apua liene, niin pyydä kelaajata sovinnolle ja tarjoa hänelle rahoja, jos hän herkeää järveä kelaamasta." Poika menikin samassa kelaajan luokse ja kysyi, mitä hän vaatisi, jos herkeäisi järveä kuiviin kelaamasta; mutta tämä vastasi, ettei hän taida huolia mistään, kelaa hän kuin kelaakin sen järven kuiviin, niin enemmän sen pohjalta rikkautta lähtee kuin minkä hän muuten saisi. Vetehisen poika rukoili kuitenkin häntä yhä vain sopimaan ja lupasi viimein antaa niin paljon rahaa kuin kelaaja kantaa voisi, jos hän vain herkeäisi järveä tyhjäksi kelaamasta. "No, olkoon sitten", sanoi kelaaja, "en minä ole riitaisa, kunhan vain sen verran rahoja annat kuin sinä tähän kantaa jaksat, huonompihan sinä kuitenkin olet minua, niin minä sovin sinun kanssasi ja herkeän järveä kuivaamasta." Vetehisen poika juoksi iloissaan isänsä luokse, otti sieltä niin suuren rahakuorman kuin vain kantaa jaksoi ja toi sen siihen miehelle. Se herkesikin kohta kelaamasta ja kulki rahoinensa kotiin. Siellä kysyi sitten niinkuin toisetkin veljensä nelikkoa ja näytteli, minkä rahakuorman hän oli saanut, ettei hänkään muka ollut perin köyhä. Näin joutuivat kaikki kolme veljeä rikkaiksi, vaikka ei perintönsä isänsä kuoltua näyttänyt suinkaan suurelta.
KÖYHÄT POJAT JA VEDENEMÄNTÄ
Oli kolme köyhää veljestä, joille isänsä kuoltua ei muuta perintöä jäänyt kuin puoleksi punottu nuora, kissa ja keritsimet. Läksi vanhin näistä vanhasta kodistaan ja päätyi lammin rannalle, jossa vedenemäntä ikään kivellä istuu, siinä päätänsä harjaa, silittää ja selvittelee. Poika ei tätä ole keksivinäänkään, asettuu vain lammin rannalle ja rupeaa nuoraa punomaan itsellensä kukkaronsuunauhaksi, sillä hän oli päättänyt matkallansa paljon rahaa kerätä ja rikkaana kotiin palata. Kun vedenemäntä tämän näki, kysyi hän kohta: "Mitäs siinä punot?" — "Kukkaronsuunauhaa", vastasi poika. "Mitäs sillä teet?" kysyi vedenemäntä. "Tämän lammin panen kukkaroon", vastasi poika, "ja samalla korjaan ja pyydän myöskin kaikki vedessä asuvaiset olennot." — "Vaatisitko äijän rahaa, jos et lampia panisi kukkaroon?" kysyi vedenemäntä. "Tämän huopahatun täyteen kun rahaa kantanet", sanoi poika, "niin jääköön lampi kukkaroon panematta", ja samassa puhkaisi hatustaan pohjan ja asetti sen onnen puupölkyn päähän. Vedenemäntä tämän vastauksen saatuansa meni järveen ja sanoi pojallensa: "Miesruoja rannalla tuolla uhkasi meitä ja sanoi koko järven korjaavansa kukkaroonsa, mutta kenties sanoi hän niin suotta aikojansa vain, menepä ja katso, onko tuo vielä nuoran punomisen toimessa." Poika kävi katsomassa ja tuli sieltä, sanoi: "Yhä se mies kukkaronsuunauhaa näkyy punovan, niin oli työssään totinen, ettei minuun katsonutkaan." — "No, vie hänelle sitten yksi takallinen hopeata", sanoi vedenemäntä, "tottahan tuossa kyllin lienee." Poika äitinsä käskyä kuullen kantoi nuoranpunojalle kannalmuksen hopeita ja kaatoi ne pölkyn päässä olevaan hattuun, vaan eihän se siitä täyttynyt, rahat juoksivat onnen pölkyn sisään, ettei niitä näkynytkään. "Vähät ovat hopeasi", sanoi silloin nuoranpunoja, "käy kotiisi, tuo sieltä toinen kannalmus." Poika totteli käskyä, toi kannalmuksen, toipa vielä kolmannenkin. Kun siitä viimeinkin hopeat alkoivat hatussa näkyä, sanoi mies: "No, nyt on kyllin hopeata tuota, nyt jääköön lampi kukkaroon panematta, vaan hankihan vielä minulle hevonen, jolla minä kotiin kuljen." Vedenväki toimitti senkin vielä, ja nuoranpunoja veti hopeat kotiinsa sanoen veljillensä: "Tämmöisen hyvyyden minä olen koonnut, koetelkaa vuorostanne tekin onneanne."
Nähtyänsä, mimmoisen rikkauden vanhin veli oli matkallaan saanut, läksi toinenkin, keskimmäinen veli, kodistaan kulkemaan ja joutui siihen maahan, jossa ei ollut keritsimiä, vaan lampaita hyvin äijän. Tuli muutamaan taloon, niin siinä parhaillansa kerittiin lampaita veitsellä. Tätä katsellen sanoi mies: "Minulla on kapineet, joilla saapi lampaista villat paljoa paremmin lähtemään, ostakaa ne minulta." — "Paljonkos niistä tahdot?" kysyttiin mieheltä. Tämä vaati keritsimistään hatullisen hopeita samoin kuin vanhinkin veljensä, sai sillä lailla suuren rikkauden ja palasi kotiinsa.
Arvelee tuosta kolmas veli: "Ei minunkaan auta kodissa istuminen, kulkea sitä pitää jonnekin", ja läksi kissoinensa hänkin matkalle. Kotvan kuljettuansa tuli hän sitten vieraaseen maahan, jossa meni muutamaan taloon ja pyysi isännältä lupaa ollakseen siinä yötä. "Olisi meillä huonetta vieraitakin varten, vaan ei käy muissa suojissa kuin tässä, jossa itse makaamme, yötä oleminen, kun on muualla niin äijän hiirtä, että syövät ihmiset tukkunansa." — "Vähät siitä", sanoi mies, "on minulla kontissani semmoinen elävä, joka hiiret hävittääpi." Kun isäntäväki tämän kuuli, käskivät he miehen toiseen tupaan maata, vaan olivat kuitenkin peloissaan, sanoivat: "Kunhan eivät hiiret sinua söisi, ole, miesparka, varoillasi." Mies puolestaan oli huoletonna, laski tupaan tultuansa kissan kontistaan lattialle ja rupesi itse lavitsalle maata.
Aamulla tulee talonväki katsomaan, vieläkö mies on hengissä, ja aukaistaan ovea peläten, ettei muka se miehen tuoma elävä silmille hyppäisi ja heitä repisi, vaan kun sisälle päästään, täällä ei hätääkään, mies makaa rauhassa penkillä, kissa pöydällä viruttelekse, ja hiirtä on lattialla suuri ruko. Nostatetaan siitä nyt mies ja ruvetaan kissaa häneltä ostelemaan. Mies ei tahtoisi kissastaan luopua, sanoi: "Parasta lienee, kävelen kissani kanssa maailmaa niinkuin ennenkin, sen avulla olen aina hyvästi toimeen tullut ja ansainnut elatukseni", mutta isäntäväki ei häntä päästänyt sillä, vaan sanoi: "Ota hänestä rahaa äijän, ota vähän, kunhan otat, meidän se on saatava mistä hinnasta hyvänsä." Mies silloin otti heiltä huopahattunsa täyden hopeita niinkuin toisetkin veljensä olivat tehneet ja palasi rikkaana miehenä kotiinsa. — Sen pituinen se.