VELJESTEN PERINTÖTAVARAT
Oli ennen kolme veljestä, kahta vanhempaa pidettiin älykkäinä ja toimellisina, kolmatta sanottiin Tuhkimoksi ja uunilla makaajaksi. Heille isänsä kuoltua ei jää perintöä muuta kuin yhdelle keritsimet, toiselle kissa, Tuhkimolle parkkitukku; niillä pitää heidän toimeen tulla ja elonsa saada.
Lähtee nyt vanhin veli keritsimien keralla kävelemään ja tulee tien varrella olevaan taloon, jossa akka lammasta kirveellä keritsee lattiata vasten villoja leikaten. Sanoo silloin poika: "Annapa tuo lammas minun käsilleni, eiköhän tuo työ joutuisi minulta paremmin." Saikin lampaan hoteellensa, ja kun tuosta keritsimensä käteen otti, ei ollutkaan kuin yks-kaks, niin lampaasta olivat liikavillat poikessa. Akka tämän nähtyänsä sanoo pojalle: "No, nepähän kapineet somaiset ovat, annapa noilla minäkin koettelen, tokko noilla minä mitään aikaan saan." Poika antoi keritsimensä, ja akka kun koettelee niitä, sanoo taas ihastuen: "No, nämäpä kalut ovat, etkö myö niitä minulle?" — "Möisin", vastasi poika, "vaan ne eivät minulta jouda, minä kun niillä päätäni elätän." — "Myö pois", sanoo toinen houkutellen, "minä näistä annan sinulle ikuisen leivän." — "No, kun näiden keritsimien korkunaisen koon hopeata antanet", vastasi poika, "niin annan minä nämä kuitenkin." — "Saat", sanoi akka ja antoi keritsimistä niiden korkunaisen koon. Poika taas, kun hopeat sai, ei pitemmältä siinä viipynyt, vaan kulki hyvillä mielin kotiinsa. Siellä toiset veljet kysyivät kohta: "Miten sinä sen joukon eloa sait?" — "Neuvoilla sain", vastasi kotiin tulija, ei selittänyt, millä oli saanut.
Vuorostaan lähtee nyt keskimmäinen veli kissan keralla kävelykseen, elon saantaan hänkin. Astuu, astuu edelleen, niin tulee taloon ja pyytää siinä yösijaa. "Kyllä tässä on tilaa", vastattiin talossa, "saat yötä olla, vaan rotista on elämätön elo, kaikki syödään ruoat, vaatteet, mitä vain on." — "No, minä heidät häädän, kun jonkin aikaa tässä olen", sanoi mies vakavasti. "Jospa semmoinen vieras olisit ja heidät häätäisit, kyllä me sen maksaisimme", vastasi talonväki. "Missä huoneessa heitä on enimmän?" kysyi poika. "Aitassa on enin", vastattiin siihen. "Niinpä minä sinne menen yöksi", sanoi poika ja meni kissansa keralla aittaan, jossa kattautui hyvästi ja rupesi maata. Ei kaukaa siellä ollut, niin tuleekin hiirtä, tulee summaton joukko, vaan kissakin samassa rupeaa tappamisen työhön ja kokonaisen ruon mylhysi heitä oven suuhun, josta itse tuli isännän ryntäille lepäämään yöksi, rotat kun jo rupesivat vähenemään aitassa.
Tuli aamu tuosta, niin talon väki alkaa arvella keskenään, että pitäisi käydä katsomassa, vieläkö tuo vieras lienee hengissä, ja kävivät aittaan kaikki nähdäkseen, kuinka siellä oli miehelle käynyt. Aukaistaan aitan ovi, katsotaan sisälle, niin vieras onkin ihko terveenä, eikä hätää hänellä minkäänlaista. Selällään makaa, korsnaa lavitsalla, kissa ryntäillä. Tätä ihmetteli talon väki ihmettelemistään, ja vielä kummempaa oli heistä, kun sen rotan paljouden keksivät, mikä yön aikana oli tapettu. "Onpas tähän ovinurkkaan rottaa mylhytty", sanoivat he makuukseltaan heräävälle miehelle, "miten sinä nämä tapoit?" — "Onhan minulla tappaja, metsimies mainio", vastasi hän kissaa osoitellen, "tämähän ne kaikki saattoi hengeltä." Kun talonväki tämän kuuli, alkoi heidän mielensä tehdä sitä rotantappajaa omakseen saada, jonka tähden sanoivat miehelle: "Ole veikkonen, moinen vieras, niin hyvä, että myöt tuon eläväsi meille, koska se semmoinen on, että hiiret, rotat talosta häätää." — "Eipä tämä joutaisi minulta myödä, minä sillä päätäni elätän, vaan kun hänen korkunaisensa koon kultaa, hopeata antanette, myön hänet kuitenkin kuin myönkin." — "No, minkä pyydät, sen annamme", vastasi talonväki, ja annettiin miehelle siitä kissasta sen korkunainen koko kultaa, hopeata.
Kissastaan semmoisen hinnan saatuansa lähtee mies eloksiensa keralla kotiinsa. Tänne kun tuli ja rahojaan kävi mittaamaan, kysyivät toiset veljet: "Milläpä sinä semmoisen elotukun sait?" — "Neuvoillahan mies ainakin saa, vaan sinä et, kehno, konsana mitään", sanoi hän kääntyen Tuhkimo Muuritsaan. Tuhkimo Muuritsa, joka tähän päivään saakka uunilla vain oli köllöttänyt ja parkkia kuivaillut, arvelee nyt tuosta: "Annas, lähden minäkin onneani etsimään." Niissä tuumin ottikin kohta parkkitukun kainaloonsa ja läksi kodistaan maata, mieroa kävelemään. Astuu, astuu, minkä astuneekin, niin tulee lammin rannalle. Ei muuta, alkaa siinä nyt parkkitukkuaan kastella, liotella. Keksiipä vetehisen poika tuon ja tulee lammista maalle, kysyy mieheltä: "Mitä sinä tässä raadat?" — "Näistä parkeista arvelen nuottaa tehdä, jolla lammista vedän kalat sekä vetehisen perheineen päivineen, kotineen kontuineen kaikki, ettei kynttäkään jää jäljelle." — "Elä, veikkonen, vielä taaton, maammon kotia hävitä", rukoili vetehisen poika ja meni siitä kotiinsa ja sanoi taatolleen, mitä mies raataa arveli. Isä sanoo siihen: "No, mimmoinen mies hän ollee, kun hän niin käkeää tehdä; jos häntä olisi koetella, onko hänellä väkeä äijän; mene, poikani, hänen kerallansa painisille."
Isänsä käskyä kuullen nousi vetehisen poika lammista rannalle, jossa meni Tuhkimo Muuritsan puheille ja sanoi: "Emmekö rupea väen koettelukseen, kumpiko meistä on väkevämpi?" — "Käteni on kipeä, sen veitsellä vähän vikautin", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "en nyt kehtaa painisille ruveta, vaan tuolla on veli minulla metsässä, joutilaana kävelee siellä, mene, koettele hänen kanssansa, se kun pitänee sinulle, niin pidän minäkin, sillä hän on minua huonompi." Menee nyt korpeen vetehisen poika nuotantekijän veljeä etsimään, eikä aikaakaan, niin tulee karhu hänelle vastaan siellä. Tätä luuli nyt Tuhkimo Muuritsan veljeksi ja lähestyi häntä sanoen: "Tulepa, kuomaseni, painisille", ja rupesi karhun kanssa sylekkäin painisille. No, ollaan kaksi vahvaa nyt siinä, väen koetusta tehdään; vaan ei sitä leikkiä kauan kestänyt, sillä karhu kun vetehisen poikaa kaikin voiminsa kouristi, niin samalla jo sorti hänet sammaleen ja siihen katti, sammalti tukkunansa. Oli siellä sitten vetehisen poika, minkä aikaa lienee ollutkaan, mielimuutoksissa, niin jo tointui viimeinkin, nousi sammalpeitostaan pois ja meni kotiinsa. Siellä kysyy isä: "Jokos nyt sen miehen kera väkiä koettelit?" — "Ei lähtenyt itse", vastasi poika, "kättänsä sanoi kipeäksi, mutta metsässä oli vanhempi veljensä, niin sen kera rupesin painisille, vaan tämä murti minut kohta maahan ja oli tappaa peräti, vaikka jo oli vanhanläntä ja elähtänyt. Totta olisi minulle vielä pahemmin käynyt, jos olisin painisilla ollut toisen, nuoremman veljen kera, joka itseään sanoi vielä väkevämmäksi." Isä-vetehinen kuultuansa tämän sanoi ihmeissään: "No, mies se täydelleen on, se nuotantekijä, kun niin on väkevä; menepäs nyt ja pyydä häntä juoksemaan, onko tuo yhtä vahva juoksija kuin painisilla-olija."
Vetehisen poika, joka isäänsä totteli kaikessa ja miehelle mielellänsä tahtoi etevyyttään näyttää, kulki Tuhkimo Muuritsan luokse ja sanoi: "Lähtekäämme nyt kilpaa juoksemaan, kumpiko meistä on ripeämpi." Tuhkimo Muuritsa vastasi: "En minä työltäni jouda; mene tuonne vaaran alle, siellä on vesakossa minulla nuorin veljes; kun sen ensinnä voittanet, sitten minä vasta kilpaan lähden kerallasi."
Vetehisen poika meni siitä nyt vesakkoon, ja siellä päätyi olemaan jänis, vaan tämä kun riskeen kuuli, alas juosta, alas juosta, minkä ennätti. Toinen lähtee perästä, juosta könkyyttää hänkin, vaan mitäpäs hän jänikselle pitäisi. No, kun ei saavutettavaansa yhdyttänyt, palasi hän Tuhkimo Muuritsan luo ja sanoi: "Muuten olisin veljellesi juoksussa pitänyt, vaan koukkua kun löi, niin sillä jätätti." — "Niinpä kun et nuorimmalle veljelleni juoksussa pitänyt, joka on jaloilleen minua paljon hitaampi, en sitten kehtaa kerallasi kilpaan ruveta." Vetehisen pojalla ei nyt muuta neuvoa ollut, vaan täytyi kotiinsa lähteä, jossa haastoi isälleen, että niin ja niin hänelle kilpaillessa oli käynyt. "No, sehän vasta mies on, kun ei häntä missään voita", sanoi isä-vetehinen, "mene sinä nyt, ota tuo kurikka ja pyritä miestä sitä lykkäämään, tokko hän saa kurikkata etäälle viskatuksi."
Poika ottaa kurikan ja tulee Tuhkimo Muuritsan luokse, sanoo: "Sinä jo muissa portsaissa voitit minut, koetellaanpas nyt kurikkata lykätä, kumpiko sen etemmäksi saa." Tuhkimo Muuritsa kuunteli hänen puhettaan ja vastasi: "Lykkää sinä kurikkata ensin, sitten minä lykkään häntä." Vetehisen poika otti nyt kurikan ja lykkäsi sen syltä kolmekymmentä eteenpäin, jonka tehtyänsä sanoi Tuhkimo Muuritsalle: "No, menepäs nyt sinä, nouda se kurikka ja viskaa tänne minun luokseni." Tuhkimo Muuritsa meneekin kurikan luokse ja rupeaa nostamaan sitä, mutta ei saanut kuin vähän vartta vain kohoamaan. Pitäähän kurikkata kuitenkin kädessänsä, kohottelee vartta vähän aina ja katsoo taivaalle. "Mitä sinä taivaalle katsot?" kysyi vetehisen poika kummastellen tätä. "Tuota odotan pilveä tuolta", sanoi Tuhkimo Muuritsa, "se kun nousee tänne minun kohdalleni, niin sille nakkaan tämän sinun kurikkasi." — "Elä, veikkonen, taaton, maammon kalua hävitä", rukoili silloin vetehisen poika peloissaan eikä antanut kurikkata viskata, vaan sieppasi sen Tuhkimolta pois ja meni kotiinsa, jossa sanoi isälleen: "Pilveen oli se mies kurikan lykätä, vaan en antanut hänelle valtaa toki." — "No, kyllä on mies kuin onkin se rannalla-olija", tuumasi ukko-vetehinen, "ei nyt muusta apua, vaan mene hänen luoksensa ja rukoile, eikö hän läksisi pois siitä virkailemasta. Lupaa hänelle, minkä tahtoneekin, kunhan menee matkaansa." Käskyä kuullen kulki vetehisen poika taas Tuhkimo Muuritsan luo rannalle ja sanoi rukoillen: "Mene, velikulta, pois täältä irveilemästä, ota mitä tahdot, kunhan lähdet." — "Lähden", sanoi Tuhkimo Muuritsa, "kun tämän hatullisen kultaa, hopeata saanen." — "Saat, saat", virkkoi vetehisen poika mennen samalla kotiinsa ja kävi sieltä kulta- sekä hopearahaa seulalla hakemassa täyttääkseen toisen vaatimusta, mutta Tuhkimo Muuritsa oli sillä aikaa hattunsa asettanut onnen kannon päähän, ja kun vetehisen poika tuosta nyt luoda solahutti rahaa hattuun, se ei vielä täyttynytkään siitä, vasta vähän pohjalla näkyi rahoja. Tuosta ei vetehisen poika kuitenkaan ollut millänsä. Haki uudelleen kotoansa rahaa, jolla täytti koko hatun sisuksen ja sanoi siitä Tuhkimolle: "Joko nyt tyydyt tähän?" — "Jo nyt tyydyn", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "vaan tule nyt saattamaan kotiini, nämä elot kanna minulle valmiiksi, äsken tästä lähden sillä vahvalla lupauksella, etten tule enää elinpäivinäni enkä vettä maista isäsi ja äitisi lammista." Päästäkseen Tuhkimosta suostui vetehisen poika tähän tuumaan mielellänsä ja kantoi rahat Tuhkimon kotiin. Sinne tultaessa sattui haasia olemaan riihimaalla, niin vetehisen poika kummastellen sitä kysyi: "Mikä se tuo on?" — "Se on minun äitini pirta", vastasi Tuhkimo Muuritsa. "Vai pirta", sanoi vetehisen poika itsekseen, ja kuljettiin taas vähän matkaa siitä, kunne tultiin saunapihaan, niin siinä on tuo iänikuinen ruuhi semmoinen, joka oli hylyksi heitetty ja maalle vedetty. "Mikäs se tuo on?" kysyi vetehisen poika. "Se on minun äitini kenkä", vastasi Tuhkimo. "Kylläpäs sinulla aika äiti lienee, kun hänellä on semmoinen pirta kuin se, minkä tullessa näimme, ja taaskin tämmöinen kenkä kuin tämä", sanoi vetehisen poika matkatoverilleen ja kulki hänen kerallaan aina tupapihalle. Täällä taaskin oli suurenlainen myllynkivi tuvan seinuksella — miten lienee siihen jätetty — niin sekin oli vetehisen pojasta outo kalu, jonka tähden hän ihmeissään katseli sitä ja kysyi: "Mikäs se sitten tämä on?" — "Se on minun äitini värttinänkehrä", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "ne kapineet kaikki minä lähtiessäni lahjoitan sinulle." Tämä oli vetehisen pojan mieleen tämmöinen lupaus. Hän kantoi Tuhkimon elokset aittaan kaikki ja rupesi sen tehtyään kotiinsa lähtemään ja saamiansa lahjoja viemään kerallansa, vaan nämä olivat hankalat kuljettaa hänen. Tuhkimo Muuritsa otti silloin ensiksi tuvan seinukselta myllynkiven ja ripusti sen vetehisen pojan kaulaan. Siitä asettaa sitten sen vanhan ruuhen hänelle kengäksi kaulaan ja nostaa viimeksi kolmannen kalun, sen haasian, hänelle niskaan sanoen: "Tuolla tavoin ne kannat huokeasti kaiketta vaivatta."