Nämä antimet saatuansa mennä könkkysi vetehisen poika näissä valjaissa lammille, vaan kun veteen tuli, siinäkös pulaan joutui. Kaulassa oleva myllynkivi painoi häntä pohjaan päin, johon matkansa olisi ollutkin, mutta haasia taaskin ja ruuhi pidättivät häntä veden pinnalla. Tässä hädässään ei hän tiedä, mitä neuvoa pitää, vaan huutaa siinä ja parkuu, läiskää, räiskää pahanpäiväisesti, kunne isänsä ukko-vetehinen kuulee äänen ja tulee tähän hätään pelastamaan poikaansa, jonka riisuu kaikista Tuhkimon antamista kaluista, sekä jauhinkivestä että ruuhesta ja haasiasta. Täten pääsi Tuhkimo Muuritsa rikkaaksi — ja äijänkö oli ensinnä elämistä hänellä? — Sen pituinen se.
SOTAMIES, KERSANTTI JA KORPRAALI
Oli ennen kolme veljestä, yksissä elivät, vaan sattui vihan aika tulemaan, niin vietiin heidät sotaväkeen. Oli heistä siellä sitten yksi raakana sotamiehenä, toinen korpraalina, kolmas kersanttina. Pantiinpa kerran tuosta heidät vahtimaan. Tässä toimessa ollen sanoo nuorin veljes toisille: "Voi kun on tuima, laskekaa, veikkoset, tuosta talosta ryypyn käyn ottamassa." Toiset laskivat luvaten vahdinnasta pitää huolta, mutta ryypylle lähtenytpä jäikin sinne, ei tullutkaan heti takaisin. Lähtee silloin toinen, keskimmäinen veli, häntä hakemaan ja pyytää taloon tultuansa nuorinta veljeänsä tulemaan kerallansa pois, häntä kun vahdintapaikassa tarvittiin. Toinen, joka oli talossa oloon mieltynyt, sanoi: "Ryyppäähän, veliseni, sinäkin, sitten lähdemme." Korpraali ryyppäsi kerran, siitä toisen, kohta vielä kolmannenkin, ja kohta ei juohtunutkaan enää vahdinta mieleen. No, hän kun matkallaan viipyi kauan, tulee jo vanhin veli, kersantti, siihen ja sanoo: "Minkätähden te rupesitte juomaan ja minut yksinäni heititte vahtia seisomaan?" — "No, ryyppää sinäkin, sitten lähdemme", sanoivat toiset. Kersantti, vaikka kohta oli vähän nyreissään, ryyppäsi kuin ryyppäsikin, ja kun kerran makuun pääsi, ei ryyppäämästä herennyt ennenkuin entinen juoma loppui, eikä siihenkään tyytynyt, mutta osti vielä toista, ja niin unohtui koko vahdinta hänenkin mielestään. Olipa sillä aikaa kapteeni sotaväen keralla vahtiin tullut, vaan täällä ei vahtia olekaan. Tämän nähtyänsä kulki hän taloon vahtimiehiänsä etsimään. No, heitä rikoksestaan olisi epäilemättä lyöty, räähkätty, jos vain olisi kiinni saatu, vaan nämä kun kapteenin näkivät, ala lähteä kiireimmittäin toisesta porstuan ovesta pakoon. Kulkivat sinne asti sitten, kunnekka tuli pimeä yö, tervankarvainen ihan. Tuli silloin heinikkoniitty semmoinen vastaan heille, ja kun ei nähty, minne mennä yöksi, niin päätettiin ruveta tähän. Tehtiinkin tuosta nyt tuli ja ruvettiin niitylle yöksi, kersantti, vanhin veljes, vahtimaan, toiset makaamaan.
Tuli yöllä korvesta sitten iso, yksipäinen käärme ja sanoi kersantille: "Mitkä täintappajat te olette tähän tulleet? Minä tapan teidät tähän ja nielaisen vatsaani." Sen sanottuaan tavoitti käärme hampaillaan sitä kersanttia purrakseen, vaan kersantti ei pelästynyt, mutta hakkasi ennättämiseen sapelillaan käärmettä, kunne tämä viimeinkin alkoi jo voipua ja sanoi rukoilevalla äänellä: "Elä, kersanttikulta, tapa, minä annan purstostani semmoisen kiven, joka maksaa puolen valtakuntaa." Kersantti ei tuosta huolinut, sanoi vain: "Elä, räähkä, tyhjiä pakise, saanhan minä sen kiven, jos kaulankin leikkaan sinulta", ja samassa sivaltikin käärmeeltä kaulan poikki, jonka tehtyään veti raadon korven laitaan ja otti kalliin, puolen valtakuntaa maksavan kiven sen purstosta. Nostatti sitten keskimmäisen veljensä, korpraalin, vahtimaan, ja itse rupesi maata.
Oli vähän aikaa korpraali vuorostaan vahtina valvonut, niin tulla pöyhähti häntä vastaan suuri, kaksipäinen käärme sanoen: "Mitkä täintappajat te olette tänne tulleet? Minä tapan teidät ja nielaisen vatsaani." Samalla tavoittikin korpraalia hampaillaan purraksensa, mutta korpraali lyödä sivalsi häntä ristiin rastiin sapelillansa, mikä kerkesi. Tästä vaipui käärme vähitellen ja sanoi rukoilemalla: "Jätä, hyvä korpraali, minut henkiin vielä, minä annan sinulle purstostani semmoisen kiven, joka maksaa kolmatta osaa vajaan valtakunnan." — "Saanhan minä sen kiven muutoinkin", vastasi korpraali, löi käärmeeltä päät poikki ja otti sen purstosta kiven. Sen tehtyänsä nostatti hän nuorimman veljensä, sen raa'an sotamiehen, vuorostaan vahtimaan, ja itse rupesi tulen ääreen levolle.
Nuorin veli jäi nyt vartijaksi, vaan hänelle kävi samoin kuin toisillekin. Kolmipäinen käärme tuli hätyyttämään häntä ihan samoilla sanoilla kuin hänen vanhempia veljiänsä uhaten syödä hänet; mutta poika leikkasi käärmeeltä kulkut poikki ja alkoi vetää raatoa korpeen otettuaan kiven sitä ennen purstosta pois, vaan kulkipa liian loitolle, ei malttanutkaan matkallaan tauota ennenkuin oli jo korpeen eksynyt, ettei osannutkaan enää niitylle veljiensä luoksi, vaan jäi heistä erilleen. Kulkihan kuitenkin yhtä hyvin edelleen tietämättä suuntaakaan, niin oli kumpu siellä korven keskessä, josta näkyä tuijotti tuli. Hyvillä mielin meni hän sinne ja tuli siellä saunamökkiin, jossa oli kolme vanhaa akkaa asumassa. Hän sen keksittyään akkunasta asettui siihen kuuntelemaan. Yksi akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi sapeli, jolla voittaa puolen valtakuntaa." Toinen akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi pyyhe, tuo lessinkinen tuommoinen, jonka kun hajottaa, niin se sikiää kaikenlaista hyvyyttä täyteen." Kolmas akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi kivääri, jolla osaisi seitsemän virstan päästä kärpäsen ampua." Poika kun kuuli sen, hyppäsi saunaan, löi akoilta kaulat poikki, otti sapelin vyölleen, lessinkisen huivin taskuunsa ja kiväärin olkapäälleen. Lähtee siitä nyt saunasta pois ja kulkee, kulkee, minkä aikaa kulkeneekin, siellä pimeässä korvessa, jossa kyllä olisi jo nälkään kuollut, ellei hänellä olisi sitä akoilta saamaansa liinaa ollut. Tietämättä, minne hän meni, tuli hän viimeinkin korkealle, josta hän seitsemän virstan päästä näkee tulirovion, jossa kolme jättiläistä on härkää paistamassa, ja yksi heistä ikään repäisee härän jalan ja pistää sen kulkkuunsa koetellakseen, onko tuo kypsä. Sotamies silloin sieltä seitsemän virstan päästä ampua paukaisi sen härän jalan jättiläisen suusta pois. Suuttuen tästä tämmöisestä sanoi jättiläinen tovereilleen: "Minkätähden te paasisiprun viskasitte minulle suuhun?" — "Emme ole viskanneet", väittivät toiset, "kuka lienee muualta viskannut." Jättiläinen rupesi nyt toisen kerran härän jalkaa syömään, vaan sotamies niinikään taas samassa ampui lihan häneltä suusta pois. "Minkätähden te kivellä lihan suustani viskasitte?" ärjäisi jättiläinen vihoissaan toisille. "Emme ole viskanneet", sanoivat nämä, "tuo pieni mies tuolla korvessa, se sinulta lihan suustasi ampuu." Jättiläinen silloin suuttui silmittömästi, tempasi ison tervaksisen kuivan hongan, pisti sen tuleen, sytytti siinä, läksi se palava honka kädessä miestä kohden astumaan. Seitsemällä askeleella saikin jo miehen kiinni ja pani hänet ampukaluineen taskuunsa, josta kun taas seitsemän virstaa jäljelleen kulki, niin tuli toveriensa luokse takaisin, jossa söivät sen härän suuhunsa. Läksivät sitten yhtenä astumaan, seitsemän virstaa kulkivat, niin tulivat erään kaupungin portille, vaan tämä oli kiinni, ja vallilla haukkui äkäinen koira. Jättiläiset pelkäsivät sitä, se kun siinä rähisi ja härisi, ja kysyivät pieneltä mieheltä, jota yksi heistä kantoi taskussaan: "Jokohan ylettäisit ampua tuon rakkikoiran vallilta?" — "Enköpä ylettäne", vastasi pieni mies, joksi häntä jättiläiset sanoivat, ja kun kiväärinsä sai ja kerran vain laukaisi, niin koira pudota pökeltyi vallilta maahan.
Kun ei koirasta enää pelkoa ollut, teki jättiläisten mieli vallin yli nousta, mutta mies sanoi heille: "Elkää nousko, siellä tykillä ammutaan teidät, nostakaa ensinnä vallin yli minut, niin minä panen kaupungin väen makaamaan ja tuon sieltä orat, joilla kaivan reiät valliin, mistä kaiketta vaivatta pääsette kaupunkiin." Jättiläisistä oli tämä tuuma hyvä, ja he nostivat pienen miehen vallin yli. Tämä kun kaupunkiin pääsi, pani kaikki väen makaamaan niinkuin oli luvannut, meni siitä kaikkien nukuttua kuninkaan linnaan, jossa rupesi kuninkaan tyttären viereen maata ja sepäsi, halaili häntä. Kun viimeinkin linnasta läksi — tuskin olisi näet lähteä raahtinutkaan, kun ylen oli hyvä hänen siellä ollaksensa — suuteli hän kuninkaan tytärtä kerran vielä hyväisiksi, otti orat ja muut aseet, mitkä hän tarvitsi, kanssansa, ja kaivoi niillä kaupungin valliin reiän, josta sanoi ensinnä yhdelle jättiläiselle: "Tule nyt tuosta reiästä!" Jättiläinen teki niinkuin käsketty oli, vaan kun sai päänsä reiästä sisään, pieni mies samassa leikkasi pään häneltä poikki ja vetäisi ruumiin siitä reiästä sisään. "Joko se sai sisään?" kysyi toinen jättiläinen. "Jo se on täällä", vastasi mies. Tämän kuultuaan pisti toinen jättiläinen niinikään päänsä vallin reiästä sisään, vaan mies taaskin sipaisi häneltä pään poikki miekallansa ja vetäisi ruumiin vallin sisäpuolelle. Samaten kävi kolmannellekin jättiläiselle, ja kun sotamies oli kaikki kolme tappanut, leikkasi hän kielet heidän suustansa ja pani ne talteensa. Siinä kaupungin likitienoossa eli hän sen lessinkisen liinansa avulla sitten, kun ei näet kotiinsa osannut, ja mielensä muutoinkin teki kuninkaan tytärtä kerran vielä tavata.
Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuninkaan tytär tulikin raskaaksi. Tästä hätä käteen kuninkaan linnassa. Keksi kuningas kerran sitten niiden jättiläisten raatojen siinä kaupungin ulkopuolella röhjöttävän ja mietti mielessään: "Nuo ne ovat salaa kaupungissa käyneet ja siellä pillojaan tehneet, hengeltä ne pitää saada", luuli näet jättiläisten makaavan. Itse ei kuitenkaan tohtinut lähestyä heitä, ne kun näyttivät niin julmilta, vaan kuulututti kaupungissaan, että joka jaksaisi heidät tappaa, sen hän panisi kenraaliksi ja antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi. No, oli muuan kapteeni, uros muka mielestänsä, joka jo tiesi, että ne pelättävät miehet olivat kuolleita, niin hän tarjousi luvatusta palkasta heitä tappamaan. Tämä kuninkaasta mieleen, kun hän nyt pahantekijöille heidän ilkeyttään kostaa saisi, jonka vuoksi hän koko perheensä kanssa seurasi kapteenia kaupungin vallin luo, jossa kapteeni urhokkaasti kävi miekallaan hakkaamaan niitä kuolleita raatoja, kun näet tiesi, ettei niitä tarvinnut pelätä. Muut kaikki uskoivatkin, että kapteeni oli koko ihmetyön tehnyt, mutta kuninkaan tytär, joka heti paikalle tultua näki, että päät olivat ruumiista erillänsä, sanoi: "Ei sinussa ole niiden tappajata, etkä sinä ole heitä hengiltä saanut, en minä sinulle rupea ennenkuin minun sormukseni sormessasi näytät." Kuningas ei tähän ollut tyytyväinen, vaan ei kuitenkaan tahtonut tytärtään väkisellä naimiseen pakottaa. "Tyydytänmähän kapteenin muulla tavalla", ajatteli hän, ja asia jäi sillensä.
Kuninkaan tytär siitä lähtien ei enää kuitenkaan oikein isänsä linnassa viihtynyt, kun ei kapteenia suvainnut nähdäksensä, ja kun hänen isällänsä kuninkaalla kaupungin ulkopuolella oli hovi, niin muutti sinne asumaan pahalle päivälle. Sattuipa tuosta sotamies, joka sillä aikaa ikävissään oli kulkenut, missä lienee kulkenutkin, kävellessään tulemaan siihen samaan hoviin, jossa kohta tunsi kuninkaan tyttären. Nöyrästi tervehtien lähestyi hän kohta häntä, otti taskustaan jättiläisen kieltä kolme ja näytti sormessaan olevan sormuksen. Tuosta näki nyt kuninkaan tytär, että tuo se onkin jättiläisten tappaja ja se, joka hänen kanssaan sormuksia vaihtoi. Tervehti siis sotamiestä niinkuin sulhastaan ainakin ja laittoi asiasta isällensä kirjan, että niin ja niin on muka asia, ja se ja se hänen sulhasensa on. Kuningas taaskin kun kuuli sen, pani raa'an sotamiehen ylimmäiseksi kenraalikseen ja tyttärensä kanssa naimiseen; mutta kapteenille ja hänen urostyöllensä, kun hän kuolleita raatoja miekallaan hakkasi, nauroivat kaikki kaupungin asukkaat. — Sen pituinen se.