Nykyisempiä Lauluja.
Armolliselle Keisarille.
Riemu-laulut.
Susi ja Lammas. Satu.
Sammakko ja Härkä. Satu.
Laulu Papin Rouille.
Morsian Tanssi.
Esipuhe.
Ne ainoat meille jääneet muisto-merkit meidän Esi-vanhempaimme olosta, mielen laadusta, töistä ja tavoista, ovat heidän veisunsa taikka Runonsa. Nämät erinomaiset virret vaelsivat jo satoja vuosia polvesta polveen ilman kirjoitus-keinoitta, paljaan muiston avulla aina meidän aikoihimme asti. Suureksi Suomen kansan vahingoksi on enin osa näitä Runoja jo kadonnut, ja sama surma on peljättävä myöskin niiden kanssa, jotka vielä löytyvät. Monessa pitäjässä tuskin enää tietään mitä Runo ja Kantele on, ja aivan harvat ovat ne paikat, joissa vanhuuden hyvät tavat seurataan, joissa päivä-työn päättyessä, taikka muissa huvitus-seuroissa nuori kansa kokoupi kuulemaan Eukon neuvoja ja partasuun Urohon lausehia. — Näinä päivinä kuin Suomen kansa Oppineilta kaikella tavalla valistetaan kokekamme myös säilyttää Esi-vanhempaimme kaunihija Runoja vältämättömästä ajan turmiosta. Me opimme niistä tuntemaan kansan, joka, ehkä tiedolta pimeämpi, oli urhollinen, rohkea, rehellinen ja erinomaisella huolella ehtivä luonnollisten asiain syitä ja perustuksia. Kaikki mitä Ne Vanhat eivät voineet tavallisella laadulla selittää, kahtoivat he imeheksi; tästä sikisi ne monet Synnyt, Sanat ja Loihtimiset, tästä ne monet pienet Jumalat ja heidän imehtyönsä, jotka vanhoissa Runoissa alti tavataan ja josta myös tämä kokous olkoon osotus. Olkoon tämä myös kehoitus muille Maanmiehille, joilla vielä Runoja löytyy, niitä julistamaan. Usiammat näistä Runoista ovat kootut Pohjanmaalla Oulun ja Kajaanin tienoilla ja yksi osa Olonetzin ja Arkangelin läänissä, jota myös puheen parressa taitaan havaita. Joku ainoa on jo ennen präntätty ehkä vanhoissa ja nyt melkein kadonneissa kirjoissa. — Toinen tämän kirjan osa on pian valmis julkenemaan ja tulee ulos annetuksi, jos, niin kuin toivoisin, tämä ensimmäinen olis rakkahille Maanmiehille kelpaava ja mieluhinen.
Uudesta Kaarlebyystä Tammikuussa 1822.
Vanhoja Runoja.
Laulajan alku-virsi.
Veli kulta, veito kaunis,
Suullinen sanolliseni,
Kielellinen kumppanini!
Joko laululle lähemme,
Virtten töille työntelemme,
Panemma käen kätehen,
Lihan toisehen lihaan,
Sormet soittajan mukahan,
Lähteännä laulamahan,
Saahanna sanelemahan,
Näitä saatuja sanoja,
Joita ennen Eukko neuvo,
Oma vanhempi opetti,
Kehrävartta kiertessähän,
Väätessähän värttänätä,
Paimenessa käyessähän,
Mustan Muurikin jälissä.
Vaan — ei ole Eukon neuvomista,
Oman vanhemman opista —
Itep' on saamani sanani,
Ite tieltä tempomani.
Ulkoa runoja kuulin,
Läpi seinän lausehia,
Läpi sammalten sanoja
Läpi tuohten tuomioita.
Nuinni ennen Lappi laulo,
Vihki [taikka väki] vanha vierätteli,
Poron poikima-sioilla,
Lapin lapsi-tanterilla.
Laulajan loppu-virsi.
Empä sinne laajon laula,
Ehk' en tarkon taiakkahan;
Olisi muitain sanoja,
Toisihia lausehia,
Tässä on kuusi kuulemassa,
Seittemän tähyämässä,
Laki on täynnä laulajita,
Peräseinä tietäjitä,
Joka loukko loihtioita,
Karsina kaehtioita.
Herennemmä, heittänemmä,
Luonnemma, lopettanemma
Paremmille laulajille,
Taitavammille runoille.
Käärin virteni kerälle,
Sovittelen sommelolle,
Panen aitan parven päähän,
Luisten lukkujen sisälle,
Jost' ei pääse päivinähän,
Selviä sinä ikänä,
Ilman luien lonsumata,
Leukaen leviämätä,
Hammasten hajoamata,
Kielen keikkelehtämätä.