Ihminen on vain hento ruoko, luonnon heikkorakenteinen esine, mutta hän on ajatteleva ruoko. Sen murtamiseksi ei tarvita, että koko maailmankaikkeus nousee aseisiin. Ilman henkäys, vesipisara riittää tuhoamaan sen. Mutta vaikkapa maailmankaikkeus olisikin murtanut ihmisen, hän on kuitenkin yhä vielä ylevämpi sitä, joka on hänet surmannut, sen tähden että hän kuolee tietoisesti. Mutta maailmankaikkeus ei ole tietoinen ulkonaiseen mahtiin perustuvasta etevämmyydestään.[4]
Meidän arvokkuutemme perustuu kokonaan ajatteluumme, järkeemme. Ja juuri sillä alalla tahdomme kohottautua emmekä ajassa ja paikassa, joita emme voi täyttää. Ahkeroikaamme sentähden ajattelumme kehittämistä. Se on siveysopin perussääntö.
XI.
On ilmeistä, että ihminen on luotu ajattelemaan. Siinä on hänen etevämmyytensä ja arvokkuutensa. Mutta hänen velvollisuutensa on ajatella oikein. Ja ajattelun järjestykseen kuuluu, että ajattelu aloitetaan omasta itsestä, omasta alkuperästä ja tarkoituksesta.
Mutta mitä ajattelee maailma? Ei koskaan sitä, vaan tanssiaisia, soittamista, laulamista, runojen sepittämistä, osanottoa piiriratsastukseen ja niin edespäin, oman talon rakentamista ja oman itsensä tekemistä kuninkaaksi, huolimatta laisinkaan siitä, mitä on kuningas ja mitä ihminen.
XII.
Ihmisen koko etevämmyys on ajattelussa.
Sentähden on ajattelu luonnostaan ihmeteltävää ja ilman vertaa. Ennenkuin voimme halveksia sitä, täytyy sen joutua kerrassaan harhateille. Mutta voiko löytää mitään sen naurettavampaa, kuin että se kuitenkin on eksynyt sellaisiin erehdyksiin.
Kuinka suurta ajattelu onkaan luonnostaan! Kuinka surkuteltava se on puutteineen ja vikoineen.