Ettekö esimerkiksi voisi väittää, että tämä tuomari, jonka kunnioitettava vanhuus herättää arvonantoa kaikessa kansassa, antaa puhtaan ja ylevän järjen ohjata toimintaansa ja että hän arvostelee asioita niiden todellisen luonnon mukaan takertumatta tyhjänpäiväisiin sivuseikkoihin, jotka kirveltävät vain heikkojen ihmisten mielikuvitusta? Katsokaa kuinka hän käy kirkkoon täynnä innokasta hartautta liittäen järjen perusteellisuuteen rakkauden hehkun. Hän valmistautuu kuuntelemaan saarnaa esimerkiksikelpaavalla arvonannolla. Nyt astuu saarnaaja esiin. Mutta jos luonto on antanut saarnaajalle käheän äänen ja naurettavannäköiset kasvot, jotka parturi on huonosti ajanut, ja jos sattumalta hänen kasvoihinsa on vielä jäänyt saippuaakin, niin, julistipa saarnamies kuinka suurta totuutta tahansa, lyön vetoa, että tuomarimme vakavuus on mennyttä.
Jos maailman suurin ajattelija seisoisi oikein leveällä laudalla ja tietäisi, että hänen allaan on ammottava kuilu, veisi kuvittelu hänestä voiton, vaikka hänen järkensä saisikin hänet vakuutetuksi turvallisuudestaan. Eivätkä monet kykene kestämään edes ajatusta vaaran mahdollisuudesta kalpenematta ja tuskan hikeen tulematta.
Kukapa ei tietäisi, että kissan tai rotan näkeminen, hiilen musertaminen tai sensellainen voi saattaa ihmisen järjiltään? Äänen sävy vaikuttaa viisaimpiinkin ja voi muuttaa puheen tai runon koko merkityksen.
Rakkaus ja viha muuttavat oikeuden muotoa. Edeltäkäsin hyvin palkattu asianajaja pitää puolustamaansa asiaa paljon oikeutetumpana kuin muutoin. Hänen varmat eleensä asettavat hänet parempaan valoon tuomarien silmissä, jotka antavat ulkonäön pettää itsensä. Naurettava järki, joka antaa tuulen ajella itseään joka taholle!
En tahdo kuvailla kaikkia mielikuvituksen seurauksia; silloin saisin kuvailla kaikki ihmisen teot, jotka ovat melkein järjestään tämän kuvittelun sysäysten alaisia. Sillä järjen on ollut pakko peräytyä, ja kaikkein viisainkin ottaa periaatteikseen ihmisten mielikuvituksen yltiöpäisesti joka paikkaan tuomia mielijohteita.
II.[5] Itserakkaus.
Itserakkauden ja inhimillisen minän luontoon kuuluu olla rakastamatta ja ajattelematta muuta kuin omaa itseään. Mutta mitä voi sille tehdä? Ei käyne päinsä estää tätä omaa itseä, jota se rakastaa, olemasta täynnä puutteita ja kurjuutta. Se tahtoo olla suuri ja se huomaa olevansa pieni. Se tahtoo olla onnellinen ja se näkee olevansa onneton. Se tahtoo olla täydellinen ja se huomaa olevansa täynnä puutteellisuuksia. Se tahtoo olla ihmisten rakkauden ja kunnioituksen esine ja se näkee, että sen viat herättävät vain heidän kammoaan ja halveksimistaan. Tämä hämmennys, johon me huomaamme joutuneemme, aiheuttaa meissä epäoikeutetuimman ja rikollisimman intohimon, mitä kuvitella voi. Sillä me nostatamme mielessämme leppymättömän vihan tätä totuutta kohtaan, joka antaa meille ojennuksia ja toteaa vikamme. Me tahdomme tuhota sen perinjuurin, mutta kun emme voi lannistaa sen olemusta, hävitämme sen mikäli voimme tietoisuudestamme ja toisten tietoisuudesta. Toisin sanoen, teemme kaiken voitavamme peittääksemme vikojamme sekä toisilta että itseltämme emmekä voi kärsiä, että niitä vedetään nähtäväksemme ja että niitä yleensä nähdään.
On epäilemättä ikävä olla täynnä vikoja, mutta vielä murheellisempaa on, että on niitä täynnänsä eikä tahdo tunnustaa niitä omiksensa, sillä siten vielä lisätään onnettomuutta tahallisella harhaluulolla. Emme tahdo, että toiset pettävät meitä, ja pidämme kohtuuttomana, että he vaativat meiltä suurempaa arvonantoa, kuin he ansaitsevat. Mutta ei ole myöskään oikein, että me petämme heitä ja että tahdomme, että he kunnioittaisivat meitä enemmän, kuin me ansaitsemme.
Siitä johtuu, että kun toiset eivät keksi meissä muuta kuin niitä puutteita ja paheita, jotka meitä todellisuudessa vaivaavat, he eivät tietenkään tee meille mitään vääryyttä, sillä eiväthän he ole niihin syypäitä. He tekevät meille vain hyvän työn auttaessaan meitä etsiessämme vapautusta pahasta, nimittäin puutteitamme koskevasta tietämättömyydestä. Emme saa siis olla suutuksissamme heille siitä, että he tuntevat vikamme ja että he halveksivat meitä, milloin he ovat oikeassa ja tuntevat meidät sellaisiksi, kuin olemme, ja että he halveksivat meitä, milloin me ansaitsemme halveksimista.
Sellaisia ovat ne tuntemukset, jotka viriävät tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta täynnä olevasta sydämestä. Mutta mitä saatammekaan sanoa omasta sydämestämme, nähdessämme siellä aivan päinvastaisen taipumuksen? Sillä eikö olekin totta, että me vihaamme totuutta ja niitä, jotka meille sitä julistavat, ja että me pidämme siitä, että he tulevat petetyiksi meidän hyväksemme ja että me tahdomme heiltä aivan toisenlaista arvonantoa, kuin mihin me todellisuudessa olisimme oikeutetut?