Mainitsen esimerkin, joka saa minut kauhistumaan. Katolinen kirkko ei velvoita meitä ilmaisemaan rikkomuksiamme erotuksetta kaikille. Se sallii, että niitä pidetään peitossa kaikilta muilta paitsi yhdeltä,[6] jolle se käskee paljastamaan sydämen syvyydet ja näyttäytymään oikeassa valossa. Maailmassa on vain tämä yksi ainoa ihminen, jolle meidän täytyy tunnustaa erehdyksemme ja jonka se velvoittaa ehdottomaan vaikenemiseen, niin että tämä tietoisuus asuu hänessä aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Voiko ajatella mitään sen armeliaampaa ja lauhkeampaa? Ja kuitenkin on ihmisen turmelus niin suuri, että hän pitää tätäkin lakia lilan ankarana. Siinä on yksi niistä päätekijöistä, jotka ovat aiheuttaneet, että suuri osa Eurooppaa on noussut kapinaan tätä kirkkoa vastaan.
Kuinka kohtuuton ja ymmärtämätön onkaan ihmissydän paheksuessaan sitä, että sille on asetettu velvoitus tehdä yhdelle henkilölle se, minkä tavallaan olisimme velvolliset tekemään kaikille ihmisille. Sillä onko oikein, että petämme heitä?
On erilaisia asteita tässä totuuden kammossa, mutta voidaan sanoa, että sitä jossakin määrin on jokaisessa, koska se on itserakkauden erottamaton osa. Se on sitä väärää hienotunteisuutta, joka pakottaa niitä ihmisiä, joiden velvollisuus on muistuttaa toisia, käyttämään niin monia kiertoteitä ja lieviä lausetapoja kuin suinkin, jotta eivät suinkaan loukkaisi heitä. Heidän on pakko pienennellä vikojamme, olla puolustelevinaan niitä ja sekoittaa moitteisiin ylistyksiä ja vakuutteluja omasta kiintymyksestään ja kunnioituksestaan. Kaikesta huolimatta on tämä lääke karvas itserakkaudelle, joka nauttii sitä niin vähän kuin mahdollista ja aina vastenmielisesti, usein vielä salaisella kiukulla niitä kohtaan, jotka sitä ojentavat.
Siitä johtuu, että jos toisilla on jotakin iloa rakkaudestamme, he välttävät tekemästä meille palvelusta, jonka tietävät olevan meille vastenmielisen. He kohtelevat meitä niinkuin tahdomme itseämme kohdeltavan: me vihaamme totuutta, he kätkevät sen meiltä; me tahdomme kuulla imarteluja, he imartelevat meitä; me kaipaamme tulla petetyksi ja meitä petetään.
Silloin jokainen myötäkäymisen askel, joka vie meitä tässä maailmassa ylöspäin, loitontaa meitä yhä enemmän totuudesta, sillä eniten juuri pidättäydytään haavoittamasta sitä, jonka kiintymys on meille hyödyllisin ja vastenmielisyys vaarallisin. Kuka ruhtinas tahansa voi olla koko Euroopan pilkkana, ilman että hän itse siitä mitään tietää. Se ei kummastuta minua yhtään. Totuuden sanominen on hyödyllinen sille, josta se sanotaan, mutta mitä epäedullisin niille, jotka sen sanovat, koska he joutuvat vihattaviksi. Ja ne, jotka elävät ruhtinaitten seurassa, rakastavat enemmän omia etujaan kuin sen ruhtinaan etuja, jota he palvelevat, ja niinmuodoin he varovat suomasta hänelle totuuden sanomisesta koituvaa etua, joka olisi heille itselleen vahingoksi.
Tämä onnettomuus on epäilemättä suurempi ja säännöllisempi ylhäisön piireissä, mutta eivät alemmatkaan kerrokset ole siitä vapaat, sillä jokaisesta on aina jonkin verran viehättävää saada osakseen ihmisten rakkautta. Näin on ihmiselämä vain ainaista harhanäkyä; täällä vain toinen toistaan petetään ja imarrellaan. Ei kukaan puhu meistä läsnäollessamme niin kuin puhuu poissaollessamme. Yksimielisyys ihmisten kesken perustuu vain tähän keskinäiseen pettämiseen; ja harvat ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi, mitä hänen ystävänsä sanoo hänestä silloin, kun hän ei ole saapuvilla, vaikka hän puhuu vilpittömästi ja ilman kiihkoa.
Ihminen on siis vain pelkkää teeskentelyä, valhetta ja kerskuntaa sekä itseään että toisia kohtaan. Hän ei tahdo kuulla totuutta; hän välttää sanomasta sitä toisille. Ja kaikilla näillä oikeudelle ja järjelle niin vierailla taipumuksilla on luonnolliset juurensa hänen sydämessään.
III. Turhuus.
Kunnian suloisuus on niin suuri, että me tavoittelemme kaikenlaista, yksinpä kuolemaakin, vain sen takia, että toivomme sen tuottavan kunniaa.