Sitä todistaa hänen vaikutuksensa, jonka aaltoilut ilmenevät hänen elämänsä loppuaikoina.
Vuonna 1860 alkaa viimeinen kehityskausi hänen elämässään, vaikutuksen kausi. Ihminen kohtaa oman itsensä. Hänen työnsä etsii häntä toisissa ihmisissä. Emerson sanoo, että jos ihminen on luja, tulevat toiset hänen luokseen. Hän sai nähdä sen jossakin määrin pitävän paikkansa omassa elämässään. Hän oli koettanut aikalaisissaan herättää henkistä elämää. Se oli ainakin osaksi onnistunut, mikäli ulkonaisista merkeistä saattoi päättää.
Emerson on saanut aikaan ihmeitä. Hänestä lähtee vaikutusten ketju, vaikka hänellä, samoin kuin Sokrateella, ei ollut koulukuntaa. »Olen ylpeä siitä, ettei minulla ole koulukuntaa eikä oppilaita. Uskon, että sisäiset näköalat eivät ole seestyneet sillä, joka ei luo ympärilleen riippumattomuutta.» Yhtä valmis kuin hän oli ihailemaan toisten suuruutta, yhtä tietämätön hän oli henkilöllisestä arvostaan.
Hänen vaikutuksensa moninkertaistuu Tolstoissa, Müllerissä j.n.e. ja mainitaan näiden nimillä. Hän tahtoo vetäytyä syrjään. Hän saa olla hiljaisuudessa kuin kasvattaja konsanaan. Hän on jäänyt syrjään teoksineen kuin pyhiinvaelluspaikka, jossa harvat käyvät, mutta jota kohti useat rukoilijat kääntävät kasvonsa. Emersonin oppilaina, ystävinä tai sellaisina, joihin hänen sanansa ovat ulottuneet, voidaan mainita: Theodor Parker, Louisa Alcott, Margaret Fuller, James Lowell, Fredrika Bremer, Herman Grimm, Friedrich Nietzsche, Carlyle, Mathew Arnold, Max Müller, Tyndall. Useimmilla englantilaisilla ja saksalaisilla kirjailijoilla on ollut elämässään kehitysjakso, jolloin he ovat olleet hänen vaikutteittensa alaisia. Emersonin asunnosta tuli pyhiinvaelluspaikka, kävijöitä oli Euroopasta asti. Cambridgen yliopisto, haluten sovittaa menneisyyden ikävät muistot, valitsi hänet kunniatohtoriksi. Viimeisellä Euroopan-matkalla pitivät ajattelijat kaikkialla häntä mestarinaan.
Emersonin ollessa matkalla hävitti tuli hänen kotinsa raunioiksi. Liikuttava kunnianosoitus tuli tämän johdosta hänen osakseen. Kun hän palasi matkalta, saattoivat ystävät hänet kellojen soidessa uudelleen rakennettuun kotiin. Emersonin tapana oli kätkeä hiljaisuuteen kaikki, mikä koski häntä itseään. Tulipalon jälkeen pelkäsivät hänen lapsensa, että tapaus saattaisi horjuttaa hänen terveyttään. »Puhukaa minulle kaikesta muusta, mutta ei minusta itsestäni», hän sanoi. Eikä hän vanhanakaan mielellään kertonut henkilökohtaisia muistelmiaan. Emersonin havaittavalla täydellisyyden rakkaudella ja toteuttamisella on miltei poikkeuksellinen luonne. Mutta hän oli altis myöskin inhimillisille tunteille. Hänellä oli arka ja niin hieno tuntehikkuus, että jokin uutinen saattoi riistää häneltä unenkin.
Kuunnellen elämänsä aamussa aavistamiaan ääniä hän jatkoi esitelmöimistään matkustaen joka talvi Idän ja Kaukaisen Lännen maihin. Joka päivä hän piti esitelmän tai kaksi. Hänen esitelmissään ja kirjallisessa tuotannossaan koskettelemansa asiat ovat rikkaat, kuten aina on jonkin hedelmällisen johtavan aatteen sovellutusten laita. Tämä johtava aate, joka toistuu lakkaamatta, on Emersonilla »luota itseesi», luota kirkkaalla ja hartaalla hiljaisuudella siihen sumuun, joka sitoo korkean syntyperäsi säikeet tulevaisuutesi mahdollisuuksiin, jotka ovat jollakin tavalla jo nyt vallassasi ja valintasi varassa. Olkoon luottamuksesi suotuisana ilmakehänä tuon silmun kasvulle. Kasvi luovuttaa ilmaan niitä aineita, joista ilma on kokoonpantu ja saa ilmalta ravintonsa.
Ihminen tuntee tuon silmun tavalla, johon tieteellinen tutkimus ei ole voinut tunkeutua. Se on tosiasia, joka kehittyy jakautumisen ja yhdistymisen lakien mukaan. Jakautuminen tapahtuu, kun ihminen luottaa johonkin itsessään, ja yhdistyminen, kun hän toimii itsenäisesti.
Luottamus on aatteellinen voima, joka ammentaa elinvoimaa luotettavastaan. Ihminen ei ole luottamuksen arvoinen muulloin kuin iäisenä olentona, jolla on oma kehityksensä. Ihminen on liikkuva olento, joka liikkuu kehitystään kohti. Niin kauan kuin hän ei tiedä, mitä varten hän ajattelee, tuntee ja tahtoo, on hänen ajateltava, että hänellä on oikeus sitä tehdä ja että se on hänen terve, luonnollinen ja iloinen velvollisuutensa. Siitä johdutaan sekä alkeellisella että kehittyneellä asteella valoisaan maailmankatsomukseen, jonka edustaja Emerson on harvinaisen suuressa määrässä ja etevällä järkitavalla.
Ihminen etsii yhteyttä. Läheisin yhteys on hänellä sisässään. Se viittaa suurempaan yhteyteen. Tämä sisäinen yhteys on näet läheltä nähtyjen liikahdusten ja muutosten alainen ja täytyy etsiä liikunnon ja kehityksen yhteys ja tarkoitus, joka aateloi kehityksen. Jumala on korkeampi tarkoitus.
Emersonin aatteen rikkaissa sovellutuksissa on havaittavissa yhtenäisen järjestelmän puutetta, mutta jonkinlaisen ytimen voinemme kuitenkin erottaa.