Ihminen löytää sisästään näkemysten lähteen, hän sanoo, ja se kumpuaa sinne hengestä, yhdestä iäisestä, joka on kaikkeuden keskuslähde ja olemus, niinkuin Paavali sanoo: »Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.» Luonto ja maailmankaikkeuden ilmiöt ovat sen ilmestymyksiä.
Emerson on ihanteellisuuden parhaimpia edustajia. Hänellä oli horjumaton usko ihmiseen ja ihmisluonnon kykyyn kehittyä hyvässä ja hän puolustaa senvuoksi voimakkaasti persoonallisuuden oikeutta vapaaseen kehittymiseensä sisästä kumpuavien lakien mukaan. Siksi on Emerson saanut niin suuren yleismaailmallisen vaikutuksen, joka tosin on ollut hidas ja rajoitettu, mutta varma. Hän rakastaa omien sanojensa mukaan ihmistä, mutta ei ihmisiä, sillä hän ei ole kaunokirjailija, joka pysähtyy yhteen tai useampaan elävään esimerkkiin, vaan hänellä on silmiensä edessä yleistetty kuva, jota hän elävöittää oman sielunelämänsä selkeistä syvyyksistä ammennetuilla piirteillä. Hän, samoin kuin suurmiehet, kuten esimerkiksi Tolstoi, sanoo ja korostaa sitä, että »ihmiset ovat kaikki samanlaisia.» Niin ajattelevat kaikki ihmiskunnan parantajat.
Paha erottaa ihmiset. Emerson ei tunne pahaa. Hänen ei ole tarvinnut itsensä taistella sitä vastaan eikä hän osaa vastata taistelevan kysymykseen, kuinka paha on voitettava. Mutta silti on hänen uskonsa hyvään oikeutettu. Se kohottaa ihmistä luonnollisella tavalla. Kärsivä ei saa häneltä lämmittävää ja ymmärtävää rakkautta osakseen, mutta sensijaan hän sanoo sairaalle Jeesuksen tavoin: »Ota vuoteesi ja käy.» Olisi hyvä, jos ihminen voisi unohtaa sairautensa ja uskoa terveyteensä, mutta tavallisen ihmisen usko ei ole voimakas. Hänen taistelunsa ja kehityksensä kulkee näet puuskittain. Ulkonaisen ja sisäisen pakon alla hän ei voi kulkea omaa tietään. Emerson vertaa ihmistä yleensä suurmiehiin. Mutta on kurjiakin ihmisiä, joita oma tai vieras kohtalo raskaasti painaa. Nykyaika näyttää näitä runsaan valikoiman. Heihin katsoo Pascal, ruumiillisia kärsimyksiä ja hengen intohimoja kokenut mies, Emersonin terveyden vastakohta.
Emersonin mielestä ihmisen sisäinen kehitys kulkee yleispiirteisen samankaltaisuuden ohella yksilölliseen itsenäiseen erilaisuuteen. Hän moittii joukkojen yhdenmukaisuuden tavoittelua ja kaavamaisuutta ja asettaa sen vastakohdaksi jalostetun sisäisen henkisyyden, joka sisältää molemmat, siis yhdenmukaisuuden ja erilaisuuden.
Tämä on miehekästä optimismia. Carlyle koetti järkyttää Emersonin optimismia kuljettamalla hänet Lontoon kurjimpaan kaupunginosaan, mutta se ei voinut horjuttaa Emersonin uskoa ihmiseen. Emersonin yleistävä ihanteellisuus ei ota lukuun, kuten jo on mainittu, sitä, että ihmiset toimivat ulkonaisten olosuhteiden ja sisäisen pakon alaisina, eivätkä laisinkaan välitä sisäisistä arvoista. Monen monella ei ole määrättyä elämän kutsumusta; he horjuvat eri alojen välillä ja valitsevat sen tien, jonka olosuhteet heille osoittavat. Mutta Emersonin ihanneihmiseen, jota hän nimittää ajattelijaksi, kuuluu tärkeänä osana muutamia käytännöllisiä elävöittäviä piirteitä, jotka tekevät hänestä verrattain elinvoimaisen henkilön. Emerson käsittelee jokapäiväisen elämän asioita korkeammassa valaistuksessa, liikemiestä, käsityötä, kotien uudistusta, rahan arvoa, työtä; hänen Englannin-matkastaan kirjoittamiaan havainnoita on pidetty historioitsija Tainen esityksen veroisina, ihanteeseensa hän osasi liittää liikemiehen käytännöllisen mielen, joka tunsi dollarin arvon yhtä hyvin kuin kukaan farmari. Vain hänellä oli oikea lahja sekoittaa tuoreesti todellista ja ihanteellista toisiinsa. Siinä on hänen vaikuttava voimansa, joka on saanut aikaan sen, että hänen maanmiehensä kuuntelevat häntä.
Vihdoin alkoivat Emersonin voimat ehtyä. Viimeisen teoksensa korjausta hän ei enää itse jaksanut suorittaa. Viimeisenä päivänä hän pyysi, että hänet talutettaisiin sairasvuoteelta työhuoneeseensa ikäänkuin hän olisi tahtonut kuolla pystyssä vartiopaikallaan. Kuolema kohtasi hänet huhtikuun 27;ntenä 1882. Amerikan älyllinen valiojoukko kantoi mestarinsa, ajattelun ja sisäisen elämän sankarin hautaan.
Mitä on Emerson? Kuvanveistäjän taltta kilpistyy hänestä. Eivätkä ystävät ole voineet lähestyä hänen sisintään, vaan ovat pysähtyneet ikäänkuin kuilun partaalle. Hän on ollut aikalaisilleen mysteerio. Kuvaava legenda kertoo, että kun hän oli Egyptissä, oli sfinksi katsonut häntä silmiin ja sanonut: »Sinä olet toinen minä.»
Kuvanveistäjä French veisti hänen rintakuvansa. »Hänellä on», sanoi French, »miltei lapsellisen eloisa liikkuvaisuus, joka synnyttää loppumatonta ilmeitten vaihtelua ja tekee mahdolliseksi tuon kasvojen ihmeellisen säteilyn, josta ne ovat usein puhuneet, jotka tuntevat hänet. Tämän ylevän ilmeen käsittelemisen vaikeus on pannut usein minut epäilemään kuvanveistostani.» David Scott, jonka piti maalata hänen muotokuvansa, sanoo: »Tähän saakka en ole vielä päässyt perille hänen henkensä rakenteen pohjasta, jos todellisuudessa sellaista on olemassa.» Moni, joka koetti laskeutua Emersonin sielun syvyyksiin, tunsi liukuvansa pohjattomaan henkevyyteen.
Emersonia on pidetty aikansa miehekkäimpänä nerona. »Olen tavannut Emersonin, ensimmäisen ihmisen, jonka olen nähnyt», kirjoittaa George Eliot. »Emerson on enemmän näkijä kuin ajattelija ja vähemmän filosofi kuin runoilija», sanoo G. W. Cooke. »Hän oli täysin vailla puutteita; turha oli kiihdyttää häntä vihaan», kertoo eräs koulutoveri ja ystävä hänestä.
Lue hänen teoksiaan ja katso hänen kuvaansa, niin ymmärrät, mikä hän on sinulle. Ymmärrät hänen vaikuttavan yksinkertaisuutensa, hyväntahtoisuutensa, ylevän ja oikean rakkautensa, johon sisältyy ajatus, että hyvä saavuttaa voiton pahasta, hänen säteilevän ja läpikuultavan kirkkaan luonteensa, hänen kiintymyksensä yksilön riippumattomuuteen, joka aiheutti sen, että hän osasi pitää itsensä aina vapaana, hänen henki-käytännöllistä älyään ja metsien mystiikkaansa, joka vieroittaa hänet tieteellisistä järjestelmistä taiteellisen näkemyksen hyväksi. Mutta yli kaiken ymmärrät, että hän on itsenäisyyden mies.