Hänen itsenäisyytensä on niin ihmeellinen, että hänen täytyy saada sanoa sanottavansa suoraan sinulle itsellesi, ennenkuin voit ymmärtää mitä hän tarkoittaa ja mitä hän on. Hänen vaikutuksensa ja kosketuksensa on välitön ja pyrkii pysymään salassa samoin kuin kaikkinainen hyvä, joka verhoutuu hiljaisuuteen. Ja varmaan antaa hän välittömästi itsenäisyydestään jotakin sinulle, nimittäin sinulle kuuluvan osan. Jotakin sellaista siis, jota ilman et haluaisi olla lähtiessäsi etsimään suurempaa ja täydellisempää itsenäisyyttä, jonka alkulähde on selvempi kaikkia selittelyjä, niin että voit siihen vielä suuremmalla hengen vapautuksella luottaa.
Itseluottamus,
»Ne te quaesi veris extra.»[16]
»Man is his own star; and the soul that can
Render an honest and a perfect man,
Commands all light, all influence, all fate;
Nothing to him falls early or too late.
Our acts our angels are, or good or ill,
Our fatal shadows that walk by us still.»[17]
Päätössanat Beaumontin ja Fletcherin teoksesta »Kunnon ihmisen kohtalo.»[18]
Cast the bantling on the rocks,
Suckle him with the she-wolf's teat;
Wintered with the hawk and fox,
Power and speed be hands and feet.[19]
Luin äskettäin erään etevän taidemaalarin kirjoittamia runoja, jotka olivat sangen omintakeisia ja vapaita kaikesta sovinnaisuudesta. Sielu löytää aina yllykettä sellaisista säkeistä, käsittelivätpä ne mitä aihetta tahansa. Tunne, jonka ne meihin henkäisevät, on arvokkaampi kuin konsanaan ajatus, jonka ne sisältävät. Usko omaan ajatukseesi, usko, että se, mikä sinusta oman sydämesi syvyydessä on totta, on totta kaikista ihmisistä — siinä neron salaisuus. Lausu julki kätketty vakaumuksesi, niin saavuttaa se yleisen merkityksen, sillä sisin on aikanaan tuleva ulommaisimmaksi — ja meidän ensimmäinen ajatuksemme palaa luoksemme viimeisen tuomion pasuunaan soidessa. Sielun ääni on tuttu jokaiselle; Mooseksen,[20] Platonin ja Miltonin suurin ansio on mielestämme se, etteivät he antaneet mitään arvoa kirjoille ja perintätavoille eivätkä sanoneet, mitä ihmiset, vaan mitä he itse ajattelivat. Ihmisen pitäisi oppia etsimään ja tarkkaamaan mieluummin sitä valonsädettä, joka hänen sisimmässään syttyen tuikahtaa läpi hänen sielunsa, kuin valonhohdetta runoilijoiden ja viisaiden taivaalta. Kuitenkin jättää hän kokonaan huomaamatta ajatuksensa vain sentähden, että se on hänen omansa. Jokaisessa neron tuotteessa me tunnemme omat hylätyt ajatuksemme; ne tulevat luoksemme takaisin jonkinlaisen vieroitetun ylevyyden ympäröiminä. Se on suurten taideteosten vaikuttavin opetus. Ne opettavat meitä hyväntahtoisen järkähtämättömästi luottamaan välittömään vaikutelmaamme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki miehissä nousevat sitä vastustamaan. Ellemme sitä tee, niin huomenna joku vieras sanoo mestarillisen älykkäästi juuri sen saman, mitä me kaiken aikaa ajattelimme ja tunsimme, ja meidän on pakko häpeäntuntein ottaa vastaan oma ajatuksemme toiselta. Jokaisen ihmisen kehityksessä on hetki, jolloin hänessä herää täysi vakaumus siitä, että kateus on tietämättömyyttä, että jäljittely on itsemurhaa, että hän saa todeta itsessään hyvät ja huonot puolet niiden keskinäisen suhteen mukaan ja että, vaikka avara maailma olisi täynnä onnenlahjoja, hän ei saa ainoatakaan tähkäpäätä ilman uurastusta, joka hänen on pantava muokattavaksi saamaansa maatilkkuun. Voima, joka hänessä asuu, on toteutuessaan uusi, eikä kukaan, lukuunottamatta häntä itseään, tiedä mitä hän kykenee tekemään, eikä hän itsekään tiedä, ennenkuin on koettanut. On täysin ymmärrettävää, että toiset kasvot, toiset luonteet ja toiset tosiasiat tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen, mutta toiset eivät mitään. Tämä mielen vaikutelmaherkkyys perustuu jonkinlaiseen edeltäpäin järjestettyyn sopusointuun. Silmä on sijoitettu siihen, mihin valonsäteen pitää langeta, jotta se voisi todeta tämän määrätyn valonsäteen. Me ilmaisemme vain puoleksi omaa itseämme ja häpeämme sitä jumalallista aatetta, jota jokainen meistä edustaa. Siihen aatteeseen, sopusuhtaiseen ja hedelmälliseen, mikäli se on uskollisesti ilmituotu, saattaa turvallisesti luottaa, siliä Jumala ei ota pelkureita julistamaan tekojaan. Ihminen tuntee kohottavaa vapautusta ja iloa, kun hän on työhönsä pannut omaa sieluaan ja tehnyt parhaansa, mutta jos hän on sanonut ja tehnyt toisin, ei hän saa mitään rauhaa, se kun on vapautusta, joka et anna vapautta. Silloin hänen neronsa jo ensi yrityksessä jättää hänet eikä mikään runotar suosi häntä, ei mikään kekseliäisyys eikä toivo tue häntä.
Luota itseesi: jokainen sydän alkaa värähdellä tämän rautaisen soittimenkielen kosketuksesta. Hyväksy se paikka, jonka jumalallinen kaitselmus on sinulle löytänyt, aikalaistesi seura ja ympäröivien tapausten yhteydellisyys. Suuret miehet ovat aina tehneet niin ja ovat lasten tavoin luottaneet aikakautensa henkeen; he ovat siten ilmaisseet vakaumuksensa olevan, että se, mikä on ehdottomasti luotettavaa, on sijoitettu heidän sydämeensä, tekee työtä heidän käsillään ja hallitsee koko heidän olemustaan. Ja me, jotka olemme näitä samoja ihmisiä, saamme hyväksyä ylevin mielin saman ylimaailmallisen kohtalon; ei alaikäisten ja suojatussa nurkassaan kyyröttävien työkyvyttömien tavoin eikä yhteiskunnallisia mullistuksia pakenevien pelkurien tavoin, vaan oppaina, vapahtajina ja hyväntekijöinä, totellen Kaikkivaltiaan tarkoitusperiä ja eteenpäin vaeltaen läpi sekasorron ja pimeyden.
Kuinka ihania vastauksia näihin kysymyksiin luonto antaakaan meille lasten, pienokaisten ja luontokappalten eleissä ja olemuksessa. Heillä ei ole sellaista hajanaista ja kapinoivaa mieltä, sellaista epäluottamusta tunteeseen, laskelmistamme johtunutta, kun olemme väärin arvioineet päämäärämme tielle asetetun vastustusvoiman ja mahdollisuudet. Heidän mielensä on eheä ja heidän silmänsä on vielä lannistumaton ja kun katsomme heidän kasvoihinsa, tunnemme itsemme epävarmoiksi. Lapsuus ei mukaudu kenenkään mukaan, vaan kaikki mukautuvat sen mukaan, niin että yksi pienokainen kerää ympärilleen jokeltamaan ja leikkimään kanssaan neljä tai viisi täysikasvuista. Niin on Jumala varustanut nuoruuden, murrosiän ja miehuuden kunkin omalla yhtä suurella viehättävyydellä ja lumolla ja on tehnyt ne kadehdittaviksi ja suloisiksi ja niiden vaatimukset sellaisiksi, ettei niitä pidä syrjäyttää, mikäli ne ilmaisevat itsenäisyyttä. Älä luule, ettei tämä nuorukainen kykene mihinkään, sentähden, ettei hän osaa keskustella sinun eikä minun kanssani. Kuulehan! Viereisessä huoneessa on hänen äänensä kyllin kirkas ja painokas. Hän näyttää osaavan puhua ikäistensä kanssa. Olipa hän kaino tai rohkea, aina hän osaa näet tehdä meidät iäkkäämmät tarpeettomiksi.