Tietenkään en tahdo antaa tunnustusta millekään liioitellulle ja taikauskoiselle yksinäisyyden kunnioitukselle. Nuorukainen saakoon koettaa, missä määrin yksinäisyys ja seura häntä edistävät. Hän käyttäköön hyväkseen kumpaisenkin palvelusta, mutta älköön palvelko kumpaistakaan. Syy siihen, miksi rikaslahjainen sielu karttaa seuraa, on siinä, että hänen tarkoituksensa on löytää seuraa. Rakkaudesta oikeaan hän hylkää väärän. Sinä voit hyvin pian oppia sen, mitä seura voi sinulle hetkiseksi opettaa. Sen järjettömät tavat, tanssiaiset, konsertit, huvimatkat ja näytännöt eivät voi opettaa sinulle sen enempää, vaikka niiden lukua rajattomasti lisättäisiin. Ota silloin häpeän, henkisen tyhjyyden ja autiuden merkki, jonka tosi luonto sinulle ojentaa, vetäydy yksiksesi ja piilottaudu; sulje ovi ja lyö ikkunaluukut kiinni, niin lankeaa tervetulleena ylitsesi vangitseva sade — luonnon hellä yksinäisyys. Kokoa itsesi. Rukoile ja kiitä yksin. Järjestä ja oikaise entiset kokemuksesi, sulata ne yhteen uuden ja jumalallisen elämän kanssa.
Te annatte minulle anteeksi, hyvät herrat, jos olen sitä mieltä, että me tarvitsemme ankarampaa koulutusta ja järjestystä; tarkoitan sellaista itsekuria, jonka ainoastaan ajattelijan urhoollisuus ja antaumus voi asettaa itselleen. Me elämme auringossa ja pintakerroksessa — heikkoa, näkyväistä ja ulkopuolista elämää ja puhumme runottaresta ja profeetasta, taiteesta ja luomisesta. Mutta miten voi meidän matalasta ja turhanpäiväisestä elämäntavastamme versoa milloinkaan suurta? Tulkaa nyt, menkäämme ja olkaamme hiljaa. Istukaamme käsi suulla viisi pitkää, ankaraa pythagoralaista vuotta.[43] Eläkäämme nurkissa ja tehkäämme halpaa työtä, kärsikäämme, itkekäämme ja vaivautukaamme silmin ja sydämin, jotka Herraa rakastavat. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ankaruus tunkeutuvat syvälle olentomme suuruuteen ja salaisuuteen, ja siten sukeltavat, puhkeavat esiin ajallisesta pimeydestä siveellisen luonnon ylevyydet. Miten alhaista loistaa valtiollisissa tai kaunosielujen seuroissa kirjavana perhosena, seuran narrina, julkisen kuuluisuuden narrina, sanomalehtikirjoitusten esineenä tai katujen katseltavana ja näin menettää talonpoikaisen puvun todellinen etuoikeus, yksityiselämä ja kansalaisen lämmin tosi sydän. Kohtalokas ajattelijalle ja kohtalokas ihmiselle on olemustamme jäytävä loistamisen ja esiintymisen halu. Väärin käsittävät työnsä päätarkoituksen ne kirjailijat, jotka ollen tekemisissä kielen — ihmisten hienoimman, voimakkaimman ja pitkäikäisimmän luomuksen kanssa, jota käytetään oikein vain ajatuksen ja oikeuden aseena, — opettelevat prameilemaan tällä välkkyvällä aseella, mutta ryöstävät siltä kaikkivallan, kun eivät tee sillä työtä. Niille jotka riuhtautuvat vapaaksi maailman tehtävistä, kostaa maailma paljastamalla joka tilaisuudessa heidän epätäydellisen, pikkumaisen, hyödyttömän ja aavemaisen olentonsa järjettömyyden. Ajattelija tuntee, että rikkain romaani, ylevin runoelma, mikä milloinkaan on sepitetty — kauneuden sydän ja sielu — on kätketty ihmiselämään. Samalla kuin sillä on eittämätön arvo, tarjoaa se rikkaimman ainehiston hänen luomistyölleen. Miten oppii hän tuntemaan sen hellyyden, kauhun, tahdon ja kohtalon salaisuudet? Miten voi hän tapailla ja säilyttää niitä taivaallisen soiton säveliä, jotka siitä heläjävät? Sen lait ovat kätketyt jokapäiväisen työn yksityiskohtiin. Kaikkinaiset toimet ovat niiden mukaan tehtyjä kokeita. Hänen täytyy kantaa oma osansa yhteisestä taakasta. Hänen työskentelynsä täytyy kohdistua ihmisiin heidän kodeissaan eikä heidän nimiinsä, joita on kirjoissa. Hänen tarpeensa, halunsa, kykynsä, taipumuksensa ja taitonsa ovat avaimia, jotka hänelle avaavat ihmiselämän ihanan museon. Miksi pitäisi hänen lukea sitä kuin arabialaista satua eikä tuntea omassa ailahtelevassa povessaan sen suloisuutta ja tuskaa? Rakkaudesta ja vihasta, työansioista ja lainaksiottamisista, lainanantamisista ja tappioista, sairaudesta ja tuskasta, kotien perustamisesta ja jumalanpalveluksesta, matkoista ja vaaleista, vartiopalveluksesta ja huolista, häpeästä ja halveksimisesta kasvaa hiljaisten ja kauniiden lakien opetus. Älköön hän laiminlyökö sitä; oppikoon hän ne sydämellään. Vaivautukoon hän rehellisesti, urhoollisesti ja iloisesti ratkaisemaan sen elämän arvoitusta, joka on hänen eteensä pantu. Ja se on tehtävä täsmällisellä työllä eikä lupauksilla ja unelmilla. Uskoen yhtä varmasti, kuin Jumalaan, suurten vaikutusten läsnäoloon ja mielisuosioon ansaitkoon hän tämän suosion ja oppikoon vastaanottamaan sen ja sitä käyttämään olemalla uskollinen pienimmissäkin asioissa.
Tämä opetus ilmenee selvästi nykyajan suurimman toiminnan miehen elämässä ja antaa selityksen hänen menestykselleen. Napoleon edustaa itse asiassa suurta äsken tapahtunutta vallankumousta, jonka me tässä maassa, suokoon Jumala, saatamme mitä laajimpaan täyttymykseen. Eräs piirre Napoleonissa, joka ilmeni hänen joutuessaan englantilaisten vangiksi, on minusta sellainen, että sen opetus ei ole vähäinen uudenajan historiassa. Kun hän astui Bellerophon-laivan kannelle, teki hänelle siellä seisova englantilainen sotilasosasto sotilaallisen kunniatervehdyksen. Napoleon huomasi, että he käsittelivät aseita aivan toisella tavalla kuin ranskalaiset; työnnettyään syrjään lähinnä seisovien aseet, kääntyi hän erään sotilaan puoleen, otti hänen kiväärinsä ja teki itse liikkeen ranskalaiseen tapaan. Englantilaiset upseerit ja sotilaat katsoivat tätä hämmästyneinä ja kysyivät, oliko tämä tuttavallisuus tavallista keisarille.
Tässä tapauksessa kuten aina edustaa tämä mies, mitä puutteita ja virheitä hänellä muuten olikin, tekoa vaativaisen ylpeyden asemesta. Läänityslaitos ja itämaisuus olivat tarpeeksi kauan pitäneet tyhjäntoimittamista ylevänä; uudenaikainen ylevyys oli työssä. Hän kuului luokkaan, joka nopeasti kasvaa maailmassa, joka uskoo, että se, mitä ihminen voi tehdä, on hänen paras kaunistuksensa ja että tekemällä sen hän aina säilyttää ylevyytensä. Hän ei ollut niitä, jotka uskovat onneen. Hänen uskonsa oli kuin tähtäin keinojen sovelluttamisessa päämäärän saavuttamiseen. Keinot päämääriä kohti, se on koko hänen toimintansa tunnuslause. Hän uskoi, että vanhanajan sotapäälliköt suorittivat sankaritekonsa pelkästään oikeilla yhdistelmillä ja tarkoin vertailemalla keinojen ja seurausten, ponnistusten ja vastuksien suhdetta. Tavalliset ihmiset sanovat onneksi sitä, mikä itse asiassa saavutetaan vain neron laskelmien kautta. Mutta Napoleonilla, tosiasioissa uskollisesti pysyen, oli myös se kuninkaallinen etu, että samalla kuin hän uskoi lukuun ja painoon eikä laiminlyönyt pienintäkään viisauden hiventä, hän uskoi myös sielun vapauteen ja miltei mittaamattomaan voimaan, Napoleon, joka oli äärimmäisen varovainen mies, ei milloinkaan laiminlyönyt valmistusta eikä kärsivällistä sovittelua mitä pienimpiä yksityiskohtia myöten. Siitä huolimatta oli hänellä ylevä luottamus, kuten kaikkeen omaansa, myös rohkeuden mielijohteisiin ja usko kohtaloon, joka oikealla hetkellä korvaa kaikki tappiot ja hävittää vastustamattomien salamaniskujen tavoin ratsuväen, jalkaväen ja kuninkaat sekä keisarit. On ihmeellistä huomata, että samoin kuin puun oksalla sanotaan olevan lehden luonne ja koko puulla oksan, samoin Napoleonin sotajoukko oli johtajansa tasalla tässä kaksinkertaisessa vahvuudessa; sillä samalla kuin sotajoukko oli viimeistelty varustuksissaan ja jokaisen osaston urhoollisuus ja sotakuri vastasi kaikkia toiveita niin sivustoilla kuin keskustassakin, perustui kuitenkin aina Napoleonin koko luottamus ihmeellisiin onnenkäänteisiin, joita hänen keisarillinen kaartinsa kykeni aikaansaamaan, jos päivä muuten oli menetetty. Tässä oli hänen ylevyytensä. Hän ei luottanut enää kanuunankuulien mahdollisuuksiin. Hän oli uskollinen sotataidolle viimeiseen asti — ja kun sotataito oli lopussa, avarsi hän itsensä ja käytti maailman peloittavimpien sotilaitten valtavaa hyökkäystä.
Ajattelija pitäköön arvossa tätä lahjojen yhtymystä, joka parempiin tarkoituksiin suunnattuna luo tosi viisauden. Hän on olioiden ilmaisija. Oppikoon hän ensin olioita. Älköön hän liian halukkaana tavoittelemaan paikan ennemerkkejä laiminlyökö annettua työtä. Tietäköön hän, että vaikkakin markkinain menestys on palkassa, on tosi menestys työssä; että maailman salaisuus on opittava ja taito sen uskolliseen paljastamiseen on saavutettava yksinäisessä kuuliaisuudessa sielulle, alituisessa tutkistelussa päivästä päivään, vuodesta vuoteen olioiden olemuksesta, kaikkien keinojen käyttämisessä ja ennen kaikkea yksinkertaisen toimen ja elämän yksinkertaisten tarpeitten kunnioittamisessa — jotta kuultaisiin, mitä ne sanovat, jotta ajatuksen ja elämän molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa ajatus tehtäisiin lujaksi ja elämä viisaaksi; ja lopuksi nykyhetken mielipiteen lavertelun halveksimisessa. Tai paremmin, eikö ole totta, että tällaisen kurin avulla voitetaan aistien ylivalta ja ihmisen alhaiset taipumukset pakotetaan kuuliaisuuteen, niin että sielu vapaasti ja iloisesti virtailee siinä kuten suluttomassa kanavassa?
Oikea ajattelija ei ole kieltäytyvä kantamasta iestä nuoruudessaan; ja kokemasta, jos se on hänelle mahdollista, raskaan työn ja hellittämättömyyden syvintä salaisuutta; antamasta omille käsilleen sen maaperän tuntua, joka hänet elättää, ja hien tuntua, joka on mukavuuden ja yltäkylläisyyden yläpuolella. Maksakoon hän kymmenyksensä ja palvelkoon maailmaa todellisena ja jalona ihmisenä; älköön hän milloinkaan unohtako kuolemattomien jumalien kunnioittamista, jotka kuiskailevat runoilijalle ja tekevät hänet iäisyyden ääriä koskettavien sävelten ilmaisijaksi. Jos hänellä on tämä kaksinkertainen hyvä — koulutus ja innoitus, — niin hänellä on terveys, sillä hän ei ole murto-osa, vaan kokonaisuus, ja hänen lahjakkuutensa täydellistyminen ilmaantuu hänen teoksissaan. Tämä kaksinkertainen ansio lyö todellakin aina leiman suurten mestarien tuotteisiin. Nerokkaan ihmisen tulee täyttää koko avaruus Jumalan tai puhtaan hengen ja sivistymättömien ihmisten joukon välillä. Hänen täytyy toiselta puolen ammentaa loppumattomasta järjestä ja toiselta puolen pitää hänen tunkeutua joukon sydämeen ja ajatusmaailmaan. Toisesta täytyy hänen ammentaa voimansa; toista saa hän kiittää päämäärästään. Toinen sitoo hänet todelliseen, toinen näkyväiseen. Toisessa päässä on järki, toisessa terve ihmisymmärrys. Jos häneltä puuttuu asteikon toinen pää, ilmenee hänen ajattelunsa joko alhaisena ja pelkän hyödyn ajattelemisena tai se osoittautuu liian pilviä tavoittelevaksi ja epämääräiseksi vastatakseen elämän tarpeita.
Ajattelija on, niinkuin aina olemme teroittaneet, suuri ainoastaan siksi, että hän on altis korkeammalle hengelle. Tämä usko painakoon leimansa hänen keko työhönsä. On runsaasti pauloja ja houkutuksia johtamassa häntä harhaan; niistä välittämättä olkoon hän uskollinen. Hänen menestyksellään on myös vaaroja. Hänen asemassaan on jotain vaikeaa ja loukkaavaa. Ihmiset, joita hänen ajatuksensa ovat elättäneet ja sytyttäneet, etsivät häntä, ennenkuin ovat oppineet ajatuksen ankarat ehdot. He etsivät häntä pyytääkseen, että hän kääntäisi valonheittäjänsä hämäriin arvoituksiin, joiden ratkaisu — kuten he luulevat — on kirjoitettu heidän olemisensa äärille. He huomaavat hänet köyhäksi, tietämättömäksi ihmiseksi, jolla on yllään haalistunut ja rikkinäinen puku, kuten heilläkin, ja josta ei millään tavoin tulvi alituinen valovirta, vaan josta ainoastaan silloin tällöin välähtää loistava ajatus, jota seuraa täydellinen pimeys. Sen lisäksi he huomaavat, että hän ei voi tuosta harvinaisesta välähdyksestään tehdä käsin kannettavaa soihtua, jonka voisi viedä minne tahtoo ja jolla voisi selittää milloin minkin hämärän arvoituksen. Se synnyttää pettymystä. Ajattelija tulee murheelliseksi tukahduttaessaan oppilaiden korkealentoiset toiveet, ja nuorukainen on kadottanut tähden äsken leimahtaneelta taivaanlaeltaan. Tämä johtaa ajattelijan kiusaukseen tekeytyä salaperäiseksi, kuunnella kysymystä, miettiä sitä ja sepittää vastaus sanoista olioiden jumalallisten ennustusten puutteessa. Kiusauksista huolimatta olkoon hän kylmä ja tosi ja odottakoon kärsivällisesti, tietäen, että totuus voi hiljaisuudenkin tehdä kaunopuheiseksi ja mietelmälliseksi. Totuudessa olkoon hänelle kylliksi maailmanviisautta. Hän avatkoon rintansa kaikille rehellisille kysymyksille ja olkoon kaikkien taidetemppujen yläpuolelle kohonnut taiteilija. Osoita auliisti, kuten pyhimys tekisi, kokemuksesi, menetelmäsi, välikappaleesi ja keinosi. Kaikki tulijat lausu tervetulleeksi niitä vapaasti käyttämään. Ja tällä voitokkaalla auliudella ja lempeällä hyvyydellä opit tuntemaan luontosi korkeimmat salaisuudet, joita jumalat auttavat sinua palvomaan ja ilmituomaan.
Jos hän siten lujassa luottamuksessa voi voittaa itsensä, on hän huomaava, että runsas hyvitys virtaa hänen rintaansa hetkistä, jotka näyttivät esteiden ja tappioiden hetkiltä. Älköön hän huolehtiko liiaksi kelvottomista seuralaisistaan. Kun hän näkee, miten monista ajatuksista hän saa kiittää erilaisten hänen ohitseen kulkevien ja häntä vastaan tulevien ihmisten epämieluisaa vastustusta, niin käsittää hän helposti, että täysin samanmielisessä seurassa ei sukeutuisi sanoja, tekoja eikä saavutuksia. Hän on oppiva, ettei ole tärkeää, mitä hän lukee ja mitä hän tekee. Ajattelijana hänellä on ajattelijan osa kaikesta. Samoin kuin kauppias ei toimistossaan kysy, onko laivalasti nahkaa vai barillaa, tarkoittaako liikeasia luottokirjettä vaiko osakkeiden siirtoa; sillä olkoon kysymys mistä tahansa, tulevat hänen toimipalkkionsa siitä aikanaan näkyviin, samoin pitää sinun ottaa oppia hetkestä ja asiasta, asettivatpa sinun tai toisten tarpeet velvollisuudeksesi keskitetyn tai hajoittavan toimen, pitkäveteisen kirjan lukemisen tai koneellisen, rajoitetun päivätyön suorittamisen.
Hyvät herrat, olen uskaltanut esittää teille näitä ajatuksia ajattelijan asemasta ja toivosta, koska uskon, että teistä, jotka nyt seisotte tämän korkeakoulun kynnyksellä vyötettyinä ja lähtövalmiina ryhtyäksenne yleisiin tai yksityisiin tehtäviin isänmaassanne, ei varmaankaan ole surullista ajatella näitä järjen ensimmäisiä velvollisuuksia, joista harvoin tulette kuulemaan uusien toverienne huulilta. Te saatte joka päivä kuulla alemman viisauden periaatteita, te saatte kuulla, että ensimmäinen velvollisuus on hankkia maata, rahaa, asema ja nimi. »Mikä on se viisaus, jota sinä etsit? Mikä on se kauneus?» tulevat ihmiset pilkallisesti kysymään. Jos siitä huolimatta Jumala on kutsunut jonkun teistä tutkimaan totuutta ja kauneutta, niin ole rohkea, ole luja ja ole tosi. Jos sanot: »Samoin kuin toiset tekevät, teen minäkin: minä luovun, kaihoisalla mielellä kylläkin, entisistä näyistäni; minun täytyy elää maan hyvyydestä ja jättää oppiminen ja runolliset haaveilut sopivampaan aikaan!» — niin silloin kuolee ihminen sinussa; silloin katoavat taas kerran taiteen, runouden ja tieteen idut, niinkuin ne jo tuhansissa ja taas tuhansissa ihmisissä ovat kuolleet. Tuon valinnan hetki on elämäsi käännekohta; katso että pysyt hengessä lujana. Tämän aistillisen maailman hallitseva luonne aiheuttaa sen, että tieteen papeista on suuri puutos; mutta järjen kutsumus ja oikeus on itse arvioida itsensä eikä antaa sitä toisten tehdä. Kuuntele puhelua, joka luonnon joka esineestä sinulle virtaa, tulkitse sitä sydämestä sydämeen ja näytä villiintyneelle maailmalle, kuinka täydellisen kaunis viisaus on. Tietäessämme edeltäkäsin, että aikamme ja kansamme yleinen pahe on ylenmääräinen vaativaisuus, etsikäämme varjoa ja löytäkäämme viisautta laiminlyötyinäkin. Ole tyytyväinen pieneen valoon, kun se vain on omasi. Tutki tutkimistasi! Älä anna moitteiden tai imartelujen saattaa itseäsi pois alituisen koettelemisen tilasta, älä itse laadi opinkappaleita äläkä omaksu toisten opinkappaleita. Miksi pitäisi sinun luopua oikeudestasi kulkea totuuden tähtikirkkailla lakeuksilla pellon, talon ja ladon tuottaman ennenaikaisen hyvän tähden? Totuudellakin on kattonsa, vuoteensa ja pöytänsä. Pidä huolta siitä, että olet tarpeellinen maailmalle, niin ihmiskunta antaa sinulle leipää, ellei varastoon pantavaksi, niin kuitenkin niin paljon, ettei se riistä omistusoikeuttasi kaikkien ihmisten omaisuuteen, kaikkien ihmisten rakkauteen, taiteeseen, luontoon ja toivoon.
Te ette pelkää, että minä asetan liian ankaran itsekurin jokaisen velvollisuudeksi. Älkää kysykö: »Mitä auttaa oppineisuus, joka järjestelmällisesti vetäytyy kuoreensa?» tai »Kenellä on hyötyä ajattelijasta, joka kätkee kykynsä ja salaa ajatuksensa odottavalta maailmalta?» Salaa ajatuksensa! Kätke aurinko ja kuu. Ajatus on pelkkää valoa ja ilmaisee itsensä maailmankaikkeudelle. Se puhuu, vaikka olisit mykkä, omalla ihmeellisellä äänellään. Se virtailee esiin teoistasi, käytöksestäsi ja kasvoistasi. Se tuottaa sinulle ystävyyksiä. Ylevämielisten sydänten rakkaudella ja toivolla antaa se sinut totuudelle takeeksi.