Yhtenäisen ja täydellisen luonnon lakien pakosta se on suova kaiken todellisesti hyvän, jota sielussa on, maan ja taivaan rakastamalle ajattelijalle.
LEO TOLSTOI.
Leo Tolstoi
Leo Tolstoi katsoo yli aikansa.
Hänen katseessaan on etsijän ilme.
Tolstoin elämä oli kahdeksankymmentäkaksi pitkää vuotta. Ei voi siis sanoa, ettei hänen ollut suotu tarpeeksi etsiä tai ettei hänen elinikänsä yleensä ehtinyt täyttää niitä toiveita, joihin hänen elämäntyönsä monessa suhteessa antoi aihetta. Mutta sittenkin hänen suurin tekonsa täyttymättä jäi, ja hänen etsintänsä mainen päämaali saavuttamatta. Toisin kuin taistelutantereella isänmaansa puolesta kaatunut soturi tai polttoroviolla uskonsa edestä kuollut marttyyri, jotka näyttävät päässeen jäljellejääneille lohdutusta ja vapautusta tuovaan päämäärään, jäi hän maisessa matkassaan puolitiehen. Ja jos hän vielä olisi saanut elää edeltämäänsä ja valmistamaansa aikaa, olisi hänen elämänsä ratkaisu tullut ehkä vielä arvoituksellisemmaksi. Sillä hänen oma kansansa ei ole häntä lähinnä seuranneena aikana voinut ymmärtää eikä sisäisesti vastaanottaa sitä korkeata henkistä perintöä, jonka hän jälkeensä jätti ja joka muodostaa hänen elämänsä ytimen ja hänen sielunsa suuren saavutuksen.
Siksi Tolstoi katsoo huolekkain silmin yli aikansa etäisempään tulevaisuuteen, joka koitti vaikeiden etsimisten aukeaman takaa. Kaikkensa jättäen uskalsi hän lähteä tälle aukeamalle, sillä hän näki sen takaa rakkauden maan kaupunkeineen häämöttävän. Silloin tuli kuolema ja katkaisi hänen elämänsä.
Senvuoksi me nyt näemme Tolstoin elämän huippukohdan arvoituksen tavoin, näemme vertauskuvan hänen etsimisestään ja ihmisen loppumattomasta etsimisestä yleensä. Tolstoin etsinnän kiihkeyttä osoittavat hänen sanansa »uhrautumisesta loppuun asti». Ellei voi uhrautua, ei pidä pettää itseään, on hän sanonut.