Rakkauden vaatimukset.
Kuvitelkaamme mielessämme rikkaaseen säätyluokkaan kuuluvia ihmisiä, miestä ja naista, — aviomiestä, vaimoa, veljeä, sisarta, isää, tytärtä, äitiä tai poikaa, — jotka selkeästi käsittävät ylellisen ja joutilaan elämän synnit keskellä köyhää ja työstä rasittunutta kansaa ja lähtevät pois kaupungista, vapautuvat yltäkylläisyydestään antamalla omaisuutensa jollekin tai jollakin muulla tavalla; jättävät itselleen paperirahaa esimerkiksi 150 ruplaa vuodessa kahta henkeä varten, taikka eivät jätä mitään, vaan ansaitsevat sen jollakin käsityöllä, — esimerkiksi posliininmaalauksella tai kääntämällä hyviä kirjoja, — ja asuvat maalla keskellä salokylää vuokrattuaan tai ostettuaan itselleen mökin, muokkaavat omin käsin puutarhansa ja vihannesmaansa, hoitavat mehiläisiä ja kaiken sen ohella antavat apua kyläläisille, lääkärinapua, mikäli he siihen pystyvät, ja sivistyksellistä apua, — opettavat lapsia ja kirjoittavat kirjeitä, anomuksia y.m.s.
Eikö tunnu siltä, että tuollainen elämä on parasta, mitä ajatella voi? Mutta tämä elämä tulee hyvin pian ilottomaksi, jos nämä ihmiset ovat vilpittömiä eivätkä teeskentele ja valehtele. Jos näet nämä ihmiset ovat kieltäytyneet kaikista eduista ja iloista, elämän kaunistuksista, joita kaupunki ja rahat heille tarjosivat, näin ovat he tehneet sen vain siksi, että he tunnustavat ihmiset veljikseen ja yhdenarvoisiksi Isän edessä, — ei yhdenarvoisiksi kykyjen ja ansioiden perusteella, — jos niin tahdotte, — vaan yhdenarvoisiksi oikeuksissaan elämään ja kaikkeen, mitä se voi antaa heille.
Jos on mahdollista epäillä ihmisten yhdenvertaisuutta, kun tarkastelemme täysi-ikäisiä, joilla kullakin on oma menneisyytensä, niin ei tätä epäilystä enää voi syntyä kun katselemme lapsia. Miksi toinen lapsi saa osakseen kaiken huolenpidon ja kaiken tiedon tarjoaman avun ruumiillisen ja henkisen kehityksensä hyväksi, mutta tästä toisesta ihastuttavasta lapsesta, jolla on samat, vieläpä paremmatkin toiveet, tulee riisitautinen, suvustaan huonontunut ja riittämättömästä maidosta kokoon näivettynyt kääpiö, joka jää lukutaidottomaksi, villiksi ja taikauskon kahlehtimaksi olennoksi ja kelpaa vain raa'aksi työvoimaksi?
Jos näet nämä ihmiset ovat lähteneet pois kaupungista ja asettuneet elämään sellaisiin oloihin, joissa he nyt elävät maalla, niin johtuu se siitä, että he eivät usko sanoissa, vaan tositeossa ihmisten veljeyteen ja tahtovat, jollei juuri saada sen toteutetuksi, niin ainakin koettaa toteuttaa sitä omassa elämässään. Ja tämä toteuttamisyritys se on saattava, jos he vain ovat vilpittömiä, — heidät kauheaan, auttamattomaan tilaan.
Nuoruudesta pitäen he ovat tottuneet järjestykseen, mukavuuteen ja etenkin puhtauteen. Nyt he ovat muuttaneet maalle. Vuokrattuaan tai ostettuaan mökin he ovat puhdistaneet sen syöpäläisistä, ehkäpä vielä itse verhonneet sen tapeteilla, tuoneet mukanaan loput huonekaluista, ei ylellisiä, vain tarpeelliset: rautasängyn, kaapin ja kirjoituspöydän. Ja siinä he sitten elävät. Ensin kansa vieroksuu heitä odottaen samoin kuin kaikilta rikkailla etuoikeuksiensa väkivaltaista rajoittamista eikä senvuoksi saavu heidän luokseen pyyntöineen ja vaatimuksineen. Mutta sitten vähitellen selviää uusien asukasten mieliala; he itse tarjoavat ilmaista apuaan, ja rohkeimmat ja häikäilemättömimmät kansasta tulevat kokemuksesta tietämään, että nämä uudet ihmiset eivät kiellä mitään ja että heidän läheisyydessään voi hyötyä.
Ja silloin alkaa kaikenkaltaisten vaatimusten esittäminen; ne kasvavat kasvamistaan.
Alkaa pyyteleminen; alkaa myöskin kuulua luonnollisia vaatimuksia päästä jakamaan sitä, mikä heillä on liikaa toisiin verrattuna; eikä vain vaatimuksia, vaan maalle asettuneet ihmiset itse, kun ovat aina läheisessä vuorovaikutuksessa kansan kanssa, alkavat tuntea pakottavaa tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sinne, missä on äärimmäinen hätä. Mutta ei sillä hyvä, että he tuntevat tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sen verran, että heille jää se mitä täytyy olla kaikilla, s.o. keskimäärällä, — kun tämä keskimäärä, — se mitä täytyy olla kaikilla, — ei ole millään tavalla määritelty, eivätkä he voi pysähtyä, kun heidän ympärillään aina vallitsee vihlova hätä ja heillä on yltäkyllin tämän hädän rinnalla. Voi tuntua siltä, että täytyy pidättää itselleen lasi maitoa: mutta Kaisalla on kaksi lasta: rintalapsi, joka ei saa maitoa äidin rinnasta ja kaksivuotinen pienokainen, joka alkaa potea keuhkotautia. Saattaa tuntua siltä, että tyyny ja peite on jätettävä, jotta voisi totuttuun tapaan nukahtaa työpäivän päätyttyä, mutta sairas makaa siinä täinen takki päänsä alla ja värisee yöllä vilusta vedettyään peitteeksi hurstivaatteen. Saattaa tuntua siltä, että pitää jättää itselleen teetä ja ruokaa, mutta se pitääkin antaa pyhiinvaeltajille, terveytensä menettäneille ja vanhoille ihmisille. Tuntuu siltä, että voi ainakin siisteyden säilyttää kodissaan, mutta tuli kerran kerjäläispoikia ja heille valmistettiin yösija ja he toivat muassaan täitä.
Ei saa pysähtyä, ja missä sitä voi pysähtyä?
Vain ne, jotka eivät ollenkaan tunne ihmisten veljeyden velvoittavaa tietoisuutta, jonka takia nämä ihmiset tulivat maalle, tai jotka ovat tottuneet valehtelemaan niin, etteivät osaa erottaa valhetta totuudesta, voivat sanoa, että on olemassa raja, johon voi ja täytyy pysähtyä. Siitä juuri on kysymys, ettei tätä rajaa ollenkaan ole olemassa, että tunne, jonka nimessä tämä kaikki tapahtuu, on sellainen, ettei sillä ole rajaa, ja että jos sillä on raja, niin se merkitsee vain sitä, että tätä tunnetta ei ollenkaan ollut olemassa, vaan että se oli vain teeskentelyä.