Kuvittelen mielessäni jatkuvasti näitä ihmisiä. He ovat koko päivän tehneet työtä, ovat palanneet kotiin, heillä ei ole enää sänkyä eikä tyynyä, he nukkuvat oljilla, jotka ovat saaneet hankituksi ja ovat juuri syötyään vähän leipää käyneet levolle. On syksy ja sataa lumiräntää. Ovelle kolkutetaan. Voivatko he olla avaamatta? Sisään astuu läpimärkä, kuumetautinen ihminen. Mikä neuvoksi? Laskeako hänet kuiville oljille? Kuivia olkia ei ole enää varastossa. Ja nyt pitää joko ajaa sairas tiehensä tai sijoittaa hänet märkänä paljaalle lattialle tai sitten luovuttaa hänelle omat oljet ja itse käydä levolle hänen kanssaan, sentähden, että jossakin täytyy nukkua. Mutta siihen se ei vielä lopu: tulee mies, jonka tiedätte juomariksi ja irstailijaksi, jota te useita kertoja olette auttaneet ja joka aina on juonut suuhunsa sen, mitä olette antaneet, tulee nyt leuat vavahdellen ja pyytää kolmea ruplaa, sillä hän on sen suuruisen summan varastanut ja juonut, niin että hänet teljetään vankilaan, jollei hän voi sitä maksaa takaisin. Te sanotte, että teillä on vain neljä ruplaa, jotka ovat varatut huomisia maksuja varten. Silloin sanoo tulija: »Niin, tämä on vain tyhjää puhetta, mutta kun kysytään tekoja, olette samanlainen kuin kaikki muutkin: menehtyköön se, jota sanoissa nimitämme veljeksi, kunhan vain itse säilymme ehjinä».
Miten on silloin meneteltävä? Mitä on tehtävä? Sijoitammeko kuumetautisen sairaan kostealle lattialle ja itse paneudumme kuivalle? Vielä pahempi on se, ettei silloin saa unta silmiin. Sijoittaako hänet omalle vuoteelle ja käydä levolle hänen kanssaan: silloin tartutat itseesi täitä ja lavantaudin. Antaa pyytävälle viimeiset kolme ruplaa, on sama kuin jäädä huomiseksi ilman leipää. Olla antamatta on sama, puhuipa tuo toinen mitä tahansa, kuin kieltää se, minkä merkeissä elät. Jos voi pysähtyä tähän, niin miksi ei pysähdytty aikaisemmin? Miksi piti auttaa ihmisiä? Miksi piti luovuttaa pois omaisuus ja lähteä kaupungista? Missä on raja? Jos on olemassa raja sillä työllä, jota teet, niin ei koko työllä ole mitään ajatusta tai sillä on vain teeskentelyn kauhea ajatus.
Mikä neuvoksi? Mitä tehdä? Olla pysähtymättä on sama kuin tuhota elämä, saada täitä, keuhkotauti, kuolla, ja — tämä näköjään ilman mitään hyötyä. Pysähtyminen on sama kuin kieltää kaikki se, jonka merkeissä tapahtui se, mikä tehtiin, jonka merkeissä tehtiin jotakin hyvää. Ja kieltää sitä ei voi, sillä en minä eikä Kristus ole keksinyt sitä, että me olemme veljiä keskenämme ja että meidän velvollisuutemme on palvella toinen toistamme; asianlaita on kerta kaikkiaan se, eikä tietoisuutta siitä voi temmata pois ihmisen sydämestä, jonne se kerran on ottanut asuntonsa. Kuinka sitten olla ja elää? Eikö ole enää mitään muuta keinoa.
Kuvitelkaamme nyt mielessämme, että nämä ihmiset säikähtämättä sitä tilaa, johon heidät saattoi eittämätön uhraamisen pakko, joka vie heidät varmaan kuolemaan, selittävät vaikean tilansa johtuvan siitä, että heidän kansan auttamiseen käyttämänsä varat olivat liian vähäiset ja että päinvastaisessa tapauksessa, jos heillä olisi ollut enemmän rahoja, he olisivat tuottaneet suuremman hyödyn. Kuvitelkaamme mielessämme, että nämä ihmiset löytävät uusia apulähteitä, keräävät suunnattomia rahasummia ja alkavat auttaa. Mutta ei kulu viikkoakaan, ennenkuin käy samoin. Hyvin pian kaikki varat, olivatpa ne kuinka suuria tahansa, valuvat niihin syvennyksiin, jotka köyhyys on muodostanut, ja asema jää ennalleen.
Mutta ehkä on vielä kolmas keino? Ja on ihmisiä, jotka sanovat, että sellainen on olemassa. He uskovat, että se perustuu kansanvalistuksen edistämiseen ja hävittää kaikki epätasaisuudet.
Mutta tämä keino on liian silmäänpistävän teeskennelty: ei voi valistaa kansaa, joka joka hetki on menehtymäisillään nälkään. Ja mikä on tärkeintä, tätä keinoa saarnaavien ihmisten epärehellisyys näkyy jo siitä, että sama ihminen, joka pyrkii vakiinnuttamaan tasa-arvoisuutta esimerkiksi tieteen avulla, ei voi tukea tätä epätasaisuutta koko muulla elämällään.
Mutta on vielä neljäs keino: se, että joudutetaan epätasaisuutta synnyttävien syiden poistamista, — joudutetaan epätasaisuutta tuottavan väkivallan kumoamista.
Eikä tämä keino voi olla tulematta mieleen niille rehellisille ihmisille, jotka elämässään yrittävät toteuttaa ajatuksiaan ihmisten veljeydestä.
»Jos emme voi elää täällä maalla näiden ihmisten keskuudessa, — sanovat varmasti ne ihmiset, joita kuvittelen mielessäni, — jos me olemme joutuneet niin kauheaan tilaan, että meidän on auttamattomasti riuduttava, saatava täitä ja vähitellen näännyttävä, tai kiellettävä elämämme ainoa siveellinen perusta, niin johtuu se siitä, että toiset ovat rikkaita ja toiset kerjäläisiä; tämä epätasaisuus taas johtuu väkivallasta; ja kun kaikki perustuu väkivaltaan, on taisteltava sitä vastaan.» Vain tämän väkivallan ja siitä juontuvan orjuuden hävittäminen voi tehdä mahdolliseksi sellaisen ihmisten auttamisen, joka ei velvoita uhraamaan elämäänsä.
Mutta kuinka on hävitettävä tämä väkivalta?