Maeterlinck on onnellisesti sovittanut nämä kaksi maailmaa elämän arkikysymyksissä. Näin hän on saanut ihmeellisyyttä sädehtiviin sanoihinsa ja ajatuksiinsa jotakin hyvin todellisuudentuntoista. Hänen kosketuksensa voi tuntua yhtä todelliselta kuin tavallisen, sydämellisen ihmisen sanaton kädenpuristus. Samalla se on opettajan, suurmiehen kosketus, joka saa meidät väräjämään ja välähdyttää sieluumme totuuden säteitä.
Maeterlinck on nähnyt paljon ihmeellistä ja salaperäistä ympärillään, hän on löytänyt sitä kaikkien aikojen kirjallisuudesta ja itsestään, mutta siinä on hänen erikoisuutensa, että hän on havainnut sitä jokapäiväisissäkin oloissa. Tämä ihmeellisen ja jokapäiväisen yhteydellisyys on ensin ilmennyt hänelle hiljaisuudessa. Kehityksensä alkuaikoina ei hän näyttämöllä saanut näitä vastakohtia esille muuten kuin tuomalla kuoleman, tuskallisen odotuksen näyttämölle keskelle arkiaskareita.
Mutta sitten löytyi järkyttäviä ihmeitä jo todellisentuntoisemmista, valoisammista asioista, eheämmistä ihmisluonteista ja luonnosta, kuten kukista ja mehiläisistä ja viimeksi on Maeterlinckissa näiden kahden kehityskauden yhtymä saanut uuden muodon. Tutkimuksen kohteena on hänellä nyt sielun salaperäinen todellisuus.
Maeterlinckin siirtymäkausille kuvaavia ovat hänen mieteteoksensa. Hän käänsi ranskankielelle useita mietekirjailijoita, kirjoitti esipuheita käännöksiinsä ja tutkielmia. Mystikot Jakob Böhme ja Swedenborg olivat hänen mielikirjailijoitaan, samoin Plotinos, joka hänen sanojensa mukaan »on koettanut inhimillisen ymmärryksen tietä eritellä sitä jumalallista voimaa, joka vallitsee täällä». Carlylelta hän on saanut paljon vaikutelmia, ja Emerson on hänen opettajansa. Vihdoin hän perehtyi itämaiseen viisauteen ja Novalikseen, Flaamilaisella munkilla Ruysbroekilla oli häneen suuri viehätysvoima. Tämä 14. vuosisadan askeetti kirjoitti erakkoelämässään hämäriä, kaihoisia kirjoja sielun yhtymisestä Jumalaan. Ruysbroekin tuotanto on kuin suurennuslasi, joka on suunnattu pimeyteen ja hiljaisuuteen, kuvailee Maeterlinck. Olemme ihmisajatuksen äärimmäisten rajojen kohdalla ja paljon yläpuolella järjen napapiiriä, siellä on tavattoman kylmää ja kuitenkin on siellä vain tulta ja valoa. Hänen ajatuksensa virtailevat kuin läpinäkyvät jäätelit hiljaisuuden värittömällä merellä.
Tällaisten herätteiden ja sisäisten kokemusten tulos on v. 1895 ilmestynyt »Köyhäin aarteet» (La Trésor des humbles), mieteteos, jonka kirjailija omisti tulevalle vaimolleen. Otsikko viittaa raamatunlauseeseen »autuaita ovat hengessä vaivaiset», ja ensimmäinen luku käsittelee hiljaisuutta alkaen sanoilla: »Silence and Secrecy! huudahtaa Carlyle, niille pitäisi pystyttää alttari yleistä palvontaa varten.» Jos meillä on jotakin todellista sanottavaa toisillemme, on meidän vaiettava. Sielut koskettavat toisiaan parhaiten ilman aisteja. Sisäisen näkemiskyvyn voima on elämässä tärkeintä. Vain jokapäiväisen elämän hiljaisuudessa, jossa ei mitään tapahdu, voi oppia tuntemaan vaiteliasta omaa »minäänsä» ja mahdollisuuksia syvällisempään, kauniimpaan elämään. Kohtalo on sisässämme. Tällaisia mietelmiä tapaamme tässä kaikkialla suurta ymmärtämystä saavuttaneessa teoksessa. Kirjan muista luvuista mainittakoon »Sielun herääminen», »Naisista», »Ruysbroek ihmeellinen», »Emerson», »Novalis», »Arkielämän tragiikka», »Näkymätön hyvyys» sekä viehättävät »Syvä elämä» ja »Sisäinen kauneus», jotka ovat kokoelmaamme käännetyt.
Maeterlinckin seuraava mieteteos oli »Viisaus ja kohtalo» (1898), jota kuvaavat kirjailijan omat sanat: »Emme kohtaa mysteeriota enää pelokkaasti, vaan uskalluksella». Ilmenee uskalias onnenkaipuu. Jos jotkut ihmiset uskoisivat että he omistavat onnen ja kaikki ovat onnellisia, vaikuttaisi se terveellisesti ympäristöön ja kaikki epäoleellinen raukeaisi olemattomiin. Ellemme tiedä mihin kuljemme, voimme ainakin tiestämme iloita. Vuodelta 1902 on teos »Haudattu temppeli», jossa runokuvin rakennetaan silta ihmisen sisäisen olemuksen ja hänen kohtalonsa välille ja osoitetaan sielun voiman hallitsevan etäisiä ja tulevia asioita. Maeterlinck tahtoo meille »pitää auki suuria valtateitä, jotka johtavat kohtalon herruuteen — onneen.»
Miettiessään ihmisten kesken ja ihmisen itsensä sisässä vallitsevaa »oikeudenmukaisuuden mysteeriota» hän saa sille ulkokohtaisen kiinnepisteen ulkopuolelta ihmiselämää. Tunnollisella asiallisuudella ja tiedemiehen perusteellisuudella hän tutkii mehiläisvuoden tapahtumia mehiläiskeossa ja kirjoittaa luonnontieteellismietelmällisen teoksensa »Mehiläisten elämä» vuonna 1901. Samaan suuntaan kulkee hänen teoksensa »Kukkien äly» v. 1907; siinä hän tutkii kukkien tuoksun kehkeytymistä ja paljastaa taipumuksiaan lääkärialalle. Korkeimmille kuvitteluille hän osaa antaa kouraantuntuvan muodon ja päinvastoin todellisuuden tapahtumille aatteellisia selityksiä. Mainitsemista ansaitsee vielä »Kaksoispuutarha», jossa kuvataan aitotuoreita elämyksiä kirjailijan omasta kokemuspiiristä. Kirjailija kuvaa verrattomalla ymmärtämyksellä pienen koiran elämäntapauksia ja kertoo automobiilin koneistosta niin mieltäkiinnittävästi kuin olisi kysymys ihmisen omasta rakenteesta ja siksi lukee sitä jännittynein mielin aivan kuin odottaisi jotakin tapahtuvan.
Kirjallisista ansioistaan hän sai v. 1911 Nobelin palkinnon. Vuonna 1914 alkaneeseen maailmansotaan hän on ottanut osaa ja jatkanut sen ohella kirjallista tuotantoaan. Tämän ajanjakson tuotteita ovat teokset »Kuolema», »Sodan pirstaleet» ja »Tuntematon vieras», jossa kuvaillaan ja eritellään ihmisen alatajun ihmeellisiä tapauksia; siis kysymyksiä tieteen rajamailta.
Siinä piirteitä kirjailijan monikirjavasta tuotannosta.
Tiedustelemme levottomin mielin niiden henkilöiden yksityiselämää, joiden teokset välittävät sieluumme totuuden välkkeitä ja jotka siksi ovat tulleet meidän oppaiksemme ja mestareiksemme. Toivoisimme näkevämme, että he todellisuudessa ovat sellaisia, jommoisiksi me heidät heidän teostensa mukaan mielessämme kuvittelemme ja pelkäämme löytävämme pettymyksiä tuottavia puutteita. Ne, jotka tuntevat Maeterlinckin, saavat päinvastoin onnellisia yllätyksiä täydellisestä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen teostensa ja hänen elämänsä välillä. Esipuheessaan erääseen Maeterlinckin valikoimateokseen on kirjailijan vaimo huomauttanut Maeterlinckin yksityiselämän sopusuhtaisuudesta. »Hän on parantanut heikkoutensa, kanavoinut kykynsä, monistanut tarmonsa ja kouluttanut vaistonsa.» Menestys ei ole lainkaan koskenut häneen; se on antanut vain sitä luottamusta, jota hänellä ei alussa ollut. Hän ei tahdo näyttää ihmeellisemmältä kuin on, vaan sanoo olevansa »talonpoika». Teoksillaan ansaitsemansa rikkaudet hän on käyttänyt paetakseen ihmisten ilmoilta. Hän on näet ostanut kesäasunnokseen ikivanhan luostarin.