Siellä hän viettää kesänsä hiljaisuudessa lähimpiensä kanssa täydellisessä erakkolassa. Kirjoituspöytänsä hän järjestää milloin mihinkin siimekseen. Hän istuu kirjoittaen luostarin komeroissa, puutarhan luolassa tai kappelissa tai ulkoilmassa.
On olemassa jonkinlainen avain hänen ymmärtämiseensä. Vaikka hän on aikansa yläpuolella, niin ettei hänen kirjoihinsa aika ole lyönyt leimaansa, on hän kuitenkin samalla tavallinen ihminen. Sillä kirjallisesta työstä herettyään hän käy katsomassa puutarhassa kukkiaan, mehiläisiään ja puitaan, kastelee kukkia ja ryhtyy maatöihin kuin tavallinen, vaatimattomasti puettu mökkiläinen. Lomahetkinä hän harjoittaa mieliurheilujaan, sillä hän on karaistunut, voimakas miesten mies. Hän ajaa automobiililla, soutaa kanootilla, ui, kalastaa, tekee kävelyretkiä ja talvella luistelee. Tai hän poistuu sorvipenkin ääreen ja valmistaa kaikenlaisia somia esineitä välttääkseen hyödytöntä ja jokapäiväistä keskustelua. Niin viettää hän aikaista, tervettä ja säännöllistä elämää. Ja tervehdyttävän työn ohessa hän mietiskelee ja kypsyttää ajatuksia, jotka sitten empimättä kirjoittaa kirjaan.
Kuinka rikas onkaan hänen sisäinen elämänsä. Hänkään ei sanoillaan ole saanut sanotuksi muuta kuin osan sisäisten näkemystensä ja tuntemustensa helmeilystä. Nähdessään sisäisen moninaisuuden hän päättelee sieluntuntijan aavistuksella:
»Ei ainoakaan liike, ajatus, synti, kyynel tai ainehiukkanen hankitusta tietoisuudesta katoa maan uumeniin. Vähäpätöisinkin tekomme herättää henkiin isämme, ei haudoista, missä he liikkumatta lepäävät, vaan sisimmästä itsestämme, missä he alati elävät»
Runoilijan ja todellisuuden vaarinottajan voimakas vastakohtaisuus antaa meille syvällisen opetuksen, joka tunkeutuu vastahakoisimmankin korvaan. Siinä Maeterlinckin elämäntyön onnistumisen, menestyksen salaisuus. Siitä on takeena kirjailijan elämänkatsomuksen teräksinen vakavuus. Sillä samoin kuin Emersonkin on Maeterlinck kaikessa toiminnassaan valhetta kammova ja rehellinen pyrkimyksessään eikä pintapuolisen ihmisen tavoin pelkää näennäisiä epäjohdonmukaisuuksia, sillä hän luottaa elämänpyrkimystensä vakavuuteen.
Maeterlinck on kulkeutunut tunneherkän salamyhkäisyytensä äärimmäisyyteen ja sitten toipunut sen kirveltelystä. Kun tulee aika, jolloin ihmiset virvoittavaa uudistusta janoten alkavat viljellä keskityksen, sisäisyyden ja aatteellisuuden arvoja, on Maeterlinckilla entistä enemmän sanottavaa. Hänen parhaat ajatuksensa saavat kantavuutta, opitaan ymmärtämään hänen ihmettelevän mielensä tunnelmallisia pysähdyksiä keskellä jokapäiväisen toiminnan vainioita.
»Hän on ilman valhetta osannut opastaa meitä autuuden tielle, ja ohjata odottamaan ilman turhia toiveita», kirjoittaa hänen vaimonsa. »Hän on osannut katsoessaan vain elämää antaa meille luottamusta siihen paljastaessaan kauneuksia vähäisimmässäkin ja kurjimmassakin ilossa, ylevyyttä alhaisimmassa. Kukkulalle hän on korottanut rakkauden ja totuuden temppelin. Ei mikään ovi sulje pääsyä sinne eikä mikään katoavainen jumaluus asu siellä.»
Mihin asti pääsee vielä Maeterlinck? Mitä vaiheita hänellä vielä on edessään?
Kirjassaan »Viisaus ja kohtalo» kertoo Maeterlinck Dantesta. Dante kysyy äkkiä itseltään, kun hän näkee, ettei hänen ympärillään enää mikään liiku, onko hän paikoillaan vai lähestyykö hän yhä Jumalan istuinta? Silloin katsahtaa hän Beatriceen ja kun tämä näyttää hänestä kauniimmalta, tietää hän olevansa lähellä päämääräänsä. »Sillä siitä, kuinka suureksi tiedonhalu, rakkaus, kunnioitus ja ihmettely kaikkeen elämässä meitä ympäröivään on kasvanut, voi laskea ne askeleet, jotka olemme ottaneet totuutta kohti.»