Blaise Pascal oli ihmelapsi, keksijä, tiedemies ja ajattelija.
Hän syntyi kesäkuun 10:ntenä 1623 Clermontissa. Lapsena hänen henkensä pohti kysymyksiä, jotka koskevat asioiden olemusta ja luontoa, siis ydinkysymyksiä, joiksi myöhemmin tuli elämän merkityksen ja ihmisten ominaisuuksien tutkiminen. Vastausten täytyi olla tarkkaan määriteltyjä, sillä hänen selvyydentarpeensa oli suuri; hänellä oli terävä arvostelukyky ja erikoinen taipumus löytää puutteita. Poika alkoi taistelun sotimalla isän määritelmiä ja oppineiden lausuntoja vastaan.
Kaksitoistavuotiaana Blaise Pascalilla jo oli monta hyödyllistä taitoa, muun muassa hän osasi jokseenkin täydellisesti latinaa, ja laati omin päin alkeisgeometrian. Näin aikainen itsenäisesti tuottava kyky lienee ainoa laatuaan matemaattisten tieteiden historiassa.
Kuusitoistavuotiaana hän saavutti uuden voiton. Hän otti jo täysikuntoisena osaa oppineiden kokouksiin ja laati kirjoitelman kallioleikkauksista, joka herätti tunnetun oppineen Descartesin suurta ihmetystä ja ihailua.
»Voittaja, valmistaudu uuteen taisteluun.» Blaise Pascal sai näihin aikoihin uuden, vaarallisen vihollisen. Arvatenkin liian aikaisesta ja ankarasta älyntoiminnasta aiheutunut päänkivistys alkoi jo nyt häiritä tieteellistä työskentelyä, niin että hänen täytyi tuontuostakin laskea matemaattiset teokset kädestään. Onneksi hän vaihtelusta lepoa etsiessään otti silloin käteensä mietekirjoja, Epiktetoksen, Montaignen Ja Descartesin teoksia.[1] Vihollinen saavutti kuitenkin näennäisen voiton, sillä sairaus tuotti lopulta kuolemaa. Viimeisillään saattoi Pascal työskennellä vain pari tuntia päivässä, jonka ajan hän käytti sen teoksen suunnitteluun ja valmisteluun, josta tähän kokoelmaan on käännetty muutamia lukuja.
Pascalin tunnetuimpia tieteellisiä saavutuksia ovat tutkielmat nesteiden tasapainosta ja ilman paineesta. Oli nerokas tuo johtopäätös, että Arkimedeen keksimä laki vedessä vallitsevasta paineesta soveltuu myöskin ilmaan. Se oli samantapainen sovellutus kuin Pascalin suorittama järjen aseiden siirto siveysopin palvelukseen ja ihmisten heikkouksien paljastamiseen. Pascalin muita tieteellisiä keksintöjä ja voittoja olivat korkeuden mittaaminen elohopeaan vaikuttavan ilmanpaineen avulla, isän työskentelyn jouduttamiseksi suunniteltu laskukone, jota Leibniz myöhemmin paranteli, todennäköisyyslaskelmat, aritmeettinen kolmio, sykloiidin ominaisuudet ja omnibusliikenne Pariisissa. Onhan siinä yhden miehen osalle keksintöjä, joista kannatti ylpeillä. Ainakin paljon suuremmalla syyllä, kuin sellaisen itserakkaan ja kunnianhimoisen nykypäivien ihmisen, joka ei ole mitään keksinyt.
Blaise Pascal oli myös tullut siihen johtopäätökseen, ettei luonnossa ollut olemassa Aristoteleen olettamaa tyhjyyden kammoa. Tyhjyys ei näyttänyt hänestä mahdottomalta. Luonto ei kammoakaan tyhjyyttä, ajatteli hän, tyhjyys on näennäistä, sillä se on jonkinlaisten tasapainovoimien ja vaikutusten lakien toinen pää.
Tyhjyyttä näki Pascal ihmisen sisässäkin, toisissa ihmisissä ja, siitä huolimatta, että oli päässyt tieteellisen tutkimuksen ylängöille, myöskin itsessään. Tyhjyys kelpasi toisille, mutta hän oli toista mieltä, häneen oli pantu suuri paine sisästä ulospäin ja ulkonaisen päämäärän hän oli saavuttanut; syntyi kaivertava sisäinen tyhjyys, joka häntä kammoksuu! Vasta kolmas vuosikymmen toi uutta sisältöä hänen elämäänsä. Ulkonaisesti antoi siihen aihetta kaksi sysäystä, jotka mursivat kunnianhimon kovan kiiltokuoren, niin että elämän aurinko pääsi halkeamista pilkistämään sisään. Hänen isänsä joutui hengenvaaraan ja vuoteen omaksi ja häntä itseään kohtasi samankaltainen tapaus; kerran hän ajoneuvoineen oli pudota sillalta Seine-jokeen. Ilmakehän järkytysten ohella alkoi sisäinen oras kasvaa. Aikaisemmin hän oli tutustunut mietekirjallisuuteen, nyt hän sai käsiinsä erittäin mielenkiintoisen kirjan, hollantilaisen jumaluusoppineen Jansenin teoksen »Sisäisen elämän uudistus». Hän tutustui uuteen liittolaiseen, parempaan itseensä. Vastustajaksi tuli suurin osa hänen entisestä itsestään, se, joka tähän asti oli hänen valtakirjallaan elellyt ja toiminut.
Taistelun ensi otteluissa hän oppi ymmärtämään toisiakin ihmisiä, niitä, joista hänen täytyi vieroittautua ja opettaa muita tekemään samoin, ja yleensä voittamaan. Hän oli jo katsonut sisäänsä. Kun hän käänsi katseensa ulospäin, huomasi hän ensiksikin, ettei hän ollut kaikkein huonoimpia, joten hän sai omaa taistelua varten uutta toivoa ja voitonvarmuutta, ja toiseksi, että ulkopuolellakin häntä oli paljon tehtävää ja sama vihollinen voitettavana, jonka alkuvoitolla hän oli valmistautunut maksamaan veroaan yhteiskunnalle. Taistelu ulospäin ja sisäänpäin hedelmöittivät näin toisiaan. Hän »tahtoi nähdä ihmisen turmeluksen syvyyden mutta samassa myöskin hänen elämänsä korkean tarkoituksen». Ajan mädännäisyyttä edustivat jesuiitat. Heidän voittamisekseen tarvittiin paitsi tietoja ja uskallusta ennen kaikkea uutta mieltä.
Pascalin hengenheimolaisten suljetussa kokouksessa kuuluisassa Port Royalin luostarissa tuli kerran puheeksi erään vääryyttä kärsineen aatetoverin puolustaminen jesuiittojen hyökkäyksiä vastaan. Pascal sai tehtäväkseen puolustuskirjelmän luonnoksen laatimisen. Suurella antaumuksella hän ryhtyi työhön, josta sitten tulikin historiallinen merkkiteos.