Vähän ajan kuluttua ilmestyivät näet maailmalle »Maaseutukirjeet» (1656—57) herättäen kaikkialla tavatonta huomiota, jesuiitat etsivät kirveltävin sydämin turmeltuneen kauppahenkisen moraalinsa tuntematonta paljastajaa ja kirjapainoa, jossa kirjaa painettiin. Kaikki käsiinsä saamansa kappaleet he polttivat kaupungin torilla. Sama kohtalo olisi odottanut kirjan tekijääkin, jos hän olisi löytynyt, nimittäin kidutus ja polttorovio, joissa kaikkien aikojen suurmiehet ovat vakiinnuttaneet aatteitansa.
Se ei kuitenkaan tullut Pascalin osaksi. Jesuiitat olivat jo katkaisseet kaikkivoivan mahtinsa kärjen rikosten ja turmeluksen tulessa. Heidän polttorovionsa hankki tuskin kunniaa Pascalin kirjoillekaan. Ja Pascalin itsensä oli vielä käytävä taistelua omaa itseään vastaan, kypsyttävä hiljaisesti tuleentuvan viljan tavoin.
Teosta painettiin kahden vuoden aikana kaikessa rauhassa erääseen vesimyllyyn sijoitetussa kirjapainossa, ja tekijä itse asui täydessä turvassa jesuiittain päämajaa vastapäätä olevassa majatalossa.
Siitä jesuiittain aatteet saivat kuoliniskun.
Toiset aloittavat elämänsä hiljaisella sisäisellä taistelulla ja sitten vasta laajentavat sen useampia elämänaloja käsittäväksi. Hengen miehet astuvat julkisuuteen ja koettavat voimiaan eri työmailla levittäen hengen ja työn pappeutta ympärilleen. Toisilla, kuten Pascalilla, on hiljainen taistelu viimeinen. Pascal vetäytyi pois suuresta maailmasta ja lähti etsimään maaseudun harrasta hiljaisuutta alkaakseen taistelun omia heikkouksiaan vastaan. Taistelujen rohkea mies sai lopullisen valmistuksensa kärsivän hiljaisuuden miehenä. Se oli hänen profeetallinen valmistuksensa erämaassa.
Taistelun ulkonaiset seikat olivat tällaisia.
Huoneessa, missä hän asui, ei ollut huonekaluja eikä esineitä, joita hän piti tarpeettomina. Hänen pukunsa oli tuiki vaatimaton. Yksinkertaisiin elämäntapoihin kuului myös, että hän auttoi itse itseään, teki vuoteensa, valmisti ruokansa ja kantoi sen huoneeseensa. Yhä kiihtyvä sairaus lisäsi hänen kärsimyksiään; se esti hänen syömistään, lepäämistään ja työskentelyään. Päästäkseen siitä huolimatta elämässä eteenpäin hän laati tarkat ohjeet jokapäiväiselle elämälleen. Itsekurin asiaa hän ajoi ruoskalla ja pakkopaidalla viimeiseen hetkeen asti, sillä hän huomasi nämä aseet erittäin hyödyllisiksi. Paljon aikaa hän käytti rukouksiin ja Raamatun lukemiseen, mikä tuotti hänelle uskomatonta iloa ja virkistystä. Hänen mielestään ei Raamattu ollut järjen, vaan sydämen tiedettä, minkä vuoksi sitä käsittävät vain ne, joilla on sydän paikallaan, kun taas muut löytävät siitä vain hämäriä asioita. Milloin aikaa ja tilaisuutta oli, kirjoitti hän ajatuksiaan paperille. Kirjoittaminen sujui häneltä vaivatta. Kun hänellä oli erinomainen äly ja miltei ilmiömäinen muisti, järjesti hän ensin ajatuksensa; sitten sai hän ne sanotuksi niinkuin tahtoi. Yksinkertaisuus ja sattuvat sanonnat ovat hänen kirjoituksilleen ominaista. Ranskan kirjallisuuden historiassa on hänellä tunnustettu paikka.
Pascal tahtoi poistaa ympäriltään kaiken, mikä saattoi olla taistelussa esteeksi, jottei vihollinen voisi piiloutua sen taa. Vähentämällä ulkonaista hän koetti lisätä hengen voittoja. Hän rakasti sanomattomasti köyhyyttä, hengen vapautusta pikku rihkamasta. Hän otti kodissaan vastaan köyhiä eikä koskaan kieltänyt heiltä almua, olipa itse kuinka köyhä tahansa. Vuonna 1661 hän lähti kotoaan ja luovutti sen eräälle köyhälle perheelle asettuen itse asumaan sisarensa luo. Kun häntä moitittiin rajattomasta uhrautuvaisuudesta, pani hän sen pahakseen ja sanoi: »Olen huomannut erään seikan, että olipa kuinka köyhä tahansa, aina jättää jotakin kuollessaan jälkeensä». Joskus hän antoi kukkarosta kaikki rahansa. Hän kehoitti käymään usein köyhien kodeissa, jotta opittaisiin näkemään kurjuus, sairaudet ja puute, jotka köyhiä ahdistavat, jotta opittaisiin paremmin suhtautumaan omaan yltäkylläisyyteen ja saataisiin elämään ulkokohtaisen todellisuuden tuntua. Pascalilla oli toisenlainen katse köyhyyttä ja kurjuutta näkemään kuin Emersonilla, jota Carlyle turhaan saatteli Lontoon köyhien kaupunginosassa.
Kaikki nämä ulkonaiset toimenpiteet ja varustautumiset tähtäsivät sisäiseen taisteluun. »Kuta vähemmän me omistamme, sitä lähempänä jumalia me olemme», sanoo Sokrates.
Blaise Pascalin sisar lausuu kirjoittamassaan veljensä elämäkerrassa: »Voidaan sanoa, että totuus on aina ja kaikissa asioissa ollut hänen henkensä ainoa kohde». Totuutta janosi hänen järkensä ja sitä janosi hänen sydämensä. »Totuus on aina kaunis», sanoo Tolstoi lausuessaan totuuden sodasta. Pascal ei totuutta janotessaan perustanut uutta uskontoa, hän päinvastoin nimellisesti pysyi katolisen kirkon helmassa, vaikka ankarasti arvostelikin sen puutteita, mutta hän keksi uuden geometrian ja uusia maailmankaikkeuden lakeja ja sovellutti vanhoja totuuksia käytännölliseen elämään ja ihmisen itsekasvatukseen. Alexandre Vinet sanoo hänestä: »Hän tiesi, että elämä ja totuus eivät ole kaksi eri asiaa, vaan että on olemassa vain yksi olennainen totuus... Hän on niitä, joiden sisältä vuotavat elämän veden virrat.»