Hän on elämän näkijä. »Ihmiseksitulemisen» voimakas julistaja. Suuren, luovan hiljaisuuden mies, sisäisyyden puoleensavetävä edustaja keskellä ulkonaisen vangitsemaa ja sisäisestä elämästä loitonnutta aikaamme. Johannes Müller ei ole filosofi. Ei hän tahdo takoa ajatusjärjestelmää, ei luoda maailmankatsomusta. Hän on herkkä vaarinottaja, hän kuuntelee elämän valtimon lämpöistä sykintää. Ja hän löytää ihmisen ja kaikkeuden tuskalliseen arvoitukseen ratkaisun elämystensä rikkaasta maailmasta. Epäilemättä on Johannes Müller ihmiskunnan elämänkaipauksen historiallinen ilmaisija.
Ulkonaisen elämäntiensä vaiheista ja suhteistaan ihmiskunnan edustaviin ilmiöihin Müller itse kokonaan vaikenee. Hän ei ehdi pysähtyä sitä varten, vaan rientää eteenpäin sisäisen välttämättömyyden ja voiman käskemänä. Müllerin oma elämä sellaisenaan on kuin väkevä, sytyttävä julistus. Suoritettuaan jumaluusopilliset tutkintonsa ja poikettuaan teologien valtatieltä hän lähtee, empimättömän uskollisena olemuksensa syville äänille, kulkemaan omaa uraansa — määränään uusi ihminen, korkeammanasteinen ihmisyys. Tähän tähtäävät hänen esitelmänsä monien vuosien aikana kautta Saksanmaan. Kauan epäili Müller astumista kirjalliselle tielle, tuntien miten nykypäivinä todellinen hengenelämä, »persoonallinen elämä» on hukkumaisillaan kirjojen mereen: hän luotti vain elävän, puhutun sanan persoonallisesti elävöittävään voimaan, Epäröintinsä Müller kuitenkin voitti ja alkoi hedelmällisen, yhä jatkuvan kirjallisen luomistyönsä.[54] Vuodesta 1898 alkaen julkaisee hän »Blätter zur Pflege persönlichen Lebens» -nimistä aikakauskirjaa eli »Grünen Blätteriä», kuten sitä sisältöä kuvaavasti yleisesti nimitetään. Tällä julkaisullaan, jonka lukijapiiri avartumistaan avartuu ulottuen murto-osalta meidänkin maahamme, pyrkii Müller herättämään ja viljelemään persoonallista elämää: kasvattamaan ihmisessä taitoa ja voimaa kehittää oma alkuperäinen olemuksensa, sen jumalallinen ydin puhdasviivaiseen, omalaatuiseen muotoonsa. Tämä aikakauskirja tahtoo kannattaa persoonallisuuden viljelyä, koko ihmisen, hänen henkensä ja ruumiinsa kulttuuria ja sellaisena olla kajastavan uuden ajan aamuvartiona. Se tahtoo olla syvimmässä merkityksessä itsekasvatuksen elimenä, niinkuin Müller itse on sanonut.
Puhuttaessa Johannes Müllerin elämäntoiminnasta ei voida jättää mainitsematta hänen järjestämäänsä ja johtamaansa persoonallisen elämän siirtolaa — jos niin tohdimme sitä nimittää — joka aikaisemmin oli vanhassa, luonnonihanassa Mainbergin linnassa lähellä Würzburgia ja nykyään on Elmaussa Baierissa. Müller ei ikinä tahdo perustaa mitään lahkoa tahi koulukuntaa. Mutta hän oivaltaa syvästi ja tuskaisesti, että ihminen, elääkseen täyteläistä sisäistä elämää, tarvitsee toista ihmistä, tarvitsee lämpöistä, verevää vuorovaikutusta: yksinäistyminen ja eristäytyminen tietää persoonallisuutemme ja yhteisö-organismin kuolemaa. Ja — niin kerrotaan — lukemattomat etsivät ihmiset, suuntiin katsomatta, ovat Mainbergin linnassa kohdanneet saman kaipauksen virittämiä sekä siellä eläneet syvimmät ja hedelmällisimmät elämyksensä, jotka aukaisevat ihmiskunnalle aivan uusia, laajoja yksilö- ja yhteisö-elämän näköaloja.
Johannes Müller on alunpitäen kulkenut tietään hämmästyttävän itsenäisesti. Matkallaan hän on kohdannut Nietzschen. Kohdannut niin, että elämä on väräjöinyt — niin loitolla toisistaan kuin nämä miehet ovatkin. Nietzschen korkeampaan kulttuuriin, korkeampaan ihmiseen tähtäävä, rikkaan ja hienon persoonallisuuden ja polttavan totuudenjanon elävöittämä julistus on koskettanut Müllerin nuorta kaipausta, antanut sille selkeyttä ja vauhtia. Müller jatkoi kuitenkin omaa tietänsä ja kohtasi — Jeesuksen. Mittaamattomaksi onneksi itselleen ja ihmiskunnalle.
Ihmisen probleemi on Johannes Müllerin keskeisin ja polttavin arvoitus. Koko hänen väkevä elämänharrastuksensa suuntautuu ihmiseen. Hän elää omana tuskanaan kaiken sen kaaoksen ja rikkinäisyyden, jossa ihminen ja ihmiskunta vaeltaa. Mutta hän näkee myöskin kuonan alla jokaisessa jumalallisen kipinän, ihmisen perusolemuksen, persoonallisen elämän ituplasman, joka vain odottaa kehitystään ja ainoalaatuista puhkeamistaan: omaperäisen, sopusuhtaisen persoonallisuuden muodostumista.
Ihmisen täytyy vain löytää oma itsensä. Nykyinen itsemme, nykyinen todellisuutemme ei ole meidän totuutemme. Se on myrkytetty, surkastunut, laadultaan huonontunut. Meidän nykyinen minämme on erilaatuisten, suhdattomien ainesten muodostamaa tietoisuutta, lakkaamatta liikkuvaa ja yhäti teoiksi puhkeavaa rytmitöntä »sielunelämää», jota ei minämme hallitse, vaan joka täydellisesti hallitsee minäämme. Tämä minämme meidän täytyy kieltää. Meidän todellinen itsemme, todellinen minämme on syvällä, jonne ei tieteen, taiteen eikä filosofian, eipä uskonnonkaan laskinluoti ulotu ja jonne ei myöskään mikään moralinen tahdon ponnistelu auta. Voimakkaat elämykset, kiitävät jumalalliset silmänräpäykset voivat valaista geniuksemme ja samalla paljastaa elämämme salaisuuden. Nämä tällaiset silmänräpäykset kavahduttavat uinuvan minämme ja kirkastavat yhteytemme kaikessa tapahtumisessa ja sen takana äärettömänä virtana vierivän salaisen luomisvoiman kanssa. Samalla kuin me oivallamme itsemme, oman persoonallisen totuutemme, pääsemme kosketukseen myöskin kaikkeuden totuuden, Jumalan kanssa.
Tämä todellisen minämme herääminen on ihmisessä valtava sielullinen päivänpalaus. Ihminen siirtyy aisteilla tajuttavasta sielulliseen, astuu häviävän turhuuden kaaoksesta ja yöstä häviämättömän olemuksensa luomispäivään. Hämmästyttävä selkeys aukaisee ihmiselle hänen inhimillisen tarkoituksensa, ja ennen tuntemattomat voimat nousevat aivan itsestään toteuttamaan tuota tarkoitusta — lakeina olemuksen ytimeen kätketyt ja sieltä puhkeavat luonnonlait. Kokonaan toiseksi tulee ihminen, perinpohjin toiseksi. Tämä muutos, tämä »ihmiseksituleminen» luo aivan uudenlaatuisen elämän ja uuden todellisuuden ihmisen kaikkiin suhteisiin. Kaikkialla paljastaa ihminen totuutta, häviämätön olemus pyrkii kaikkialla päivänvaloon. Sisäisten lakien, sisäisen välttämättömyyden pakosta. Ja miten uutena näkeekään ihminen maailman! Ennen väsyttävä, yksitoikkoinen, arkiharmaa elämän vyöryntä on muuttunut elimelliseksi hersynnäksi ja saanut ihmeellisen väriloiston. Kaikki tapahtuminen saa selvyytensä, joka taholta pulpahtaa esiin elämänvoimia. Mutta samalla myöskin minän ahtaat raja-aidat sortuvat ja tie rakkauteen avautuu. Ihmisen elämä on kysymätöntä myöntöä, ihminen tapaa myönteisen suhteen kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja mitä hän kokee, kaikkiin tehtäviin ja vaikeuksiin. Sielun mittaamattomat säikeet ulottuvat koko maailmankaikkeuteen, ja ennen niin pieni, ahdas, ennakkoluuloinen ihminen ottaa itse osaa kosmilliseen tapahtumiseen. Oman olemassaolon ja minän pikku ahdistukset ja hädät tuntuvat mitättömiltä. Jokaisessa uinuva ihmisen suuruus, aateluus ja ihanuus puhkeaa.
Ihmisen todellisen minän, persoonallisen elämän valtimo sykkii. Entiseen rytmittömään sekasortoon ja hämäryyteen on ilmestynyt todellisen elämän rytmi. Mistä? Ihmisolemuksen ja kaiken takana olevan jumalallisen elävästä kosketuksesta. Aistimien takainen ihmisessä pääsee välittömään yhteyteen sen aistimientakaisen kanssa, mikä kätkeytyy kaikkiin ilmiöihin ja tapahtumiin, jokaiseen ihmiseen, jokaisen päivän vaatimuksiin.
Totuus ilmaisee itse itsensä. Totuus etsii jokaisesta ihmisestä omassa erikoisessa virityksessään olevaa soitinta, siten löytääkseen persoonallisen ilmaisun.