Jeesukseen Müller yhä uudestaan viittaa. Jeesuksessa näkee hän totuuden paljastuvan verhottomassa, jumalallisessa ihanuudessaan. Ja ennen muuta ihmisen totuuden, todellisen ihmisolemuksen syvimpiä syvyyksiään ja perimmäisiä tarkoituksiaan myöten, Jeesus on — niin sanoo Müller — sielun keksijä, ihmisen ja kaikkeuden sielun. Ja vielä enemmän: sielun herättäjä ja pelastaja kaaoksen yöstä. Platon, Kant tahi Schopenhauer opettavat meitä jotain tietämään — Jeesus kirkastaa silmämme näkemään ihmisen ja koko olemiston syvän salaisuuden.

On sanottu, että Johannes Müller on löytänyt Jeesuksen aikamme riuduttavasta kaipauksesta. Paljon sanottu. Ei kuitenkaan liiaksi.

Johannes Müllerin elämäntyö ei ole vielä päättynyt. Matkallaan uuteen, korkeampaan ihmisyyteen hän on elänyt rikkaampia elämyksiä ja tehnyt syvempiä huomioita kuin ehkä kukaan muu. Ja hän kulkee yhä eteenpäin kiitävässä kehityksensä virrassa. Ken filosofiasta ja tieteestä etsii elämänprobleemin ratkaisua ja yksin sieltä uskoo löytävänsä sen, hänelle on Müllerin julistus tyhjää kaikua. Mutta kenen olemus totuudenjanossaan ja korkeamman elämän kaipauksessaan on herkistynyt elämänliikunnoille, hänelle soivat Müllerin sanat ja niiden takainen elämä joskus hiljaisuuden hetkenä kuin lähteen solina helteisen päivän vaeltajalle.

Tunnettu itävaltalainen kirjailija Herman Bobr on kerran Johannes Mülleristä kirjoittanut varmaan sydämensä syvyydestä lähteneet sanat: Hän on avannut sydämeni. Tuhannet häntä siitä kiittävät. Hän ei anna heille mitään, mitä heillä ei ennestään ole. Mutta he eivät tietäneet, mitä omistivat. He etsivät kaikkialta — silloin tarttuu hän heitä hiljaa kädestä ja taluttaa, kunnes he löytävät itsensä; vain oman itsensä. Hän ei tyrkytä heille itseään. Hän palvelee jokaista, rakastaa jokaista. Ja aivan tietämättään. Rakkaudessaan hau on kuin kukkiva puu. Siksi ihmiset hänen läheisyydessään löytävät itsensä. Muuta hän ei heille anna; ainoastaan elämän.

Johannes Müller

Epävarmuus.

Epävarmuus on samoinkuin murhe, pelko ja surukin elämän esteenä. Epävarmuus on sisäisen elämämme heikkoutta, ilmauksena siitä, ettei persoonallinen elämä vielä ole kirvoittunut vapaaksi, voimistunut sisäisesti itsenäiseksi eikä saavuttanut olosuhteita hallitsevaa ylemmyyttä. Mutta vaikutuksiltaan ja vastavaikutuksiltaan on epävarmuus koko elämänryhtimme, koko elämämme kiusallisena häiriönä. Se on tunne persoonattoman elämän riittämättömyydestä. Epävarmuuden levittämä tyytymättömyys osoittaa tällaisen persoonattoman sisäisen rakenteen kelvottomuuden, ja sen vaikutukset paljastavat meille, minkälaisena kirouksena tällainen ali-inhimillinen oleminen painaa inhimillisen tarkoituksemme olemusta. Sitä mukaa kuin persoonallista elämää syntyy, sitä mukaa kuin se valtaa ihmisen koko elämänalan, häviää myöskin epävarmuus. Siksipä katoaakin tämä vain vähitellen, ja vielä kauan on huomattavissa epävarmuuden aiheuttamia heikkoudenpuuskia, vaikkapa persoonallinen elämänkäyminen olisikin jo vienyt itsenäisen ja omalaatuisen elämän pelkät sysäykset ja yritykset tyydytystä luovaan täyttymykseen. Mutta kasvaa ja voimistua ei persoonallinen elämä voi, ellei epävarmuus kokonaan väisty itsevarman elämän hallitsevan täysivaltaisuuden tieltä.