Epävarmuus ilmenee kaikilla elämän aloilla. Usein pysyy se salassa senvuoksi, ettei ihmiseltä vaadita aloitetta aloilla, missä hän tuntee itsensä epävarmaksi. Kenen ei tarvitse toimia itsenäisesti tahi ken ei yleensä tunne itsenäisyyden tarvetta, kärsii epävarmuuden vastenmielisyydestä ainoastaan silloin, kun hän joutuu tekemään itsenäisen teon, määräämään persoonallisen kantansa, oman mielipiteensä. Silloin voi mitä suurin varmuus jollakin alalla yhtyä mitä kiusallisimpaan epävarmuuteen toisella alalla. Tavallisesti on tämä elämän ja kehityksen yksipuolisuuden hedelmää. Ihminen voi tuntea itsensä perin varmaksi omassa kutsumuksessaan, tohtimatta kuitenkaan astua askeltakaan piirinsä ulkopuolelle. Mitä varmin oppinut, mitä virheettömin taiteilija voi suhtautua elämän yksinkertaisiin kysymyksiin niin elämälle vieraan epävarmana, että se tekee aivan avuttoman vaikutuksen.
Mutta missä epävarmuutta tapaammekin, on se aina merkkinä siitä, ettei ihminen tunne olevansa sillä alalla kotonaan. Ala ei tunnu tutulta, hän ei tapaa oikeaa suhdetta siihen, ei oivalla sitä elävästi ja perinpohjin, puhumattakaan siitä, että hän sitä todella hallitsisi. Siksipä hän on avuton, ei voi muodostaa mitään arvostelua eikä luota vähäistäkään itseensä. Tämä tunne sitoo, hämmentää ja heikontaa. Siitä johtuva avuttomuus voi käydä niin valtavaksi, että ihminen voi suorastaan menettää tasapainonsa, että hän on kuin päähän lyöty ja tekee mitä suurimpia tyhmyyksiä, että hänen polvensa alkavat vavista ja veri syöksyä päähän.
Aina on epävarmuus seurauksena siitä, ettemme ole välittömän elävässä yhteydessä kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa. Emme ole siihen missään elämänsuhteessa, emme ole sitä oivaltaneet. Siitä johtuu neuvottomuus, miten suhtautua, niin pian kuin joudumme kosketuksiin asian kanssa, niin pian kuin se tulee kysymykseen tahi meidän pitäisi se selvitellä. Epävarmuus kasvaa epäselvyydestä ja kyvyttömyydestä. Meillä ei ole mitään selvää vaikutelmaa eikä yleiskuvaa asiasta, ei selvää tietoa ja näkemystä; siksi tunnemme olevamme kyvyttömiä ja kypsymättömiä hallitsemaan tuota asiaa, me tunnemme, ettemme voi täyttää vaatimusta, suorittaa tehtävää. Varmuus on täysivaltaisuutta jossain piirissä, epävarmuus voimattomuutta, kokemattomuutta, tietämättömyyttä, kyvyttömyyttä.
Näin ollen ei ole ihmeellistä, että useimmat tuntevat olevansa varmimmat kutsumuksessaan. Tämän he tuntevat, ovat oppineet tuntemaan. Mutta nämä samat ihmiset voivat tuntea olevansa aivan epävarmoja elämässä, siksi etteivät he vielä voi sitä tuntea: eivät ole vielä milloinkaan oppineet elämään. Jos asianlaita on tällainen, on edelleen selvää, että varmuudellemme jossakin asiassa on ratkaisevaa, pystymmekö siihen ja missä määrin pystyväisyytemme on kehittynyt hallitsevaksi täysivaltaisuudeksi, onko meillä jossakin asiassa kokemusta vai tunnemmeko sen vain tietopuolisesti, olemmeko persoonallisesti oivaltaneet asian vai tutustuneet siihen vain pinnallisesti, elämmekö jossakin asiassa vai onko askartelumme kohdistunut siihen vain tilapäisesti. Epävarmuus elämässä on elämämme arvonmittaaja. Siinä ilmenee se voiman, syvyyden, itsenäisyyden, ylemmyyden ja selvyyden määrä, joka täyttää elämämme jollakin alalla.
Siksipä onkin epävarmuus aina todistuksena siitä, ettei suhteemme asiaan, jossa tunnemme itsemme epävarmoiksi, ole oikea. Jos olemme epävarmoja sivistyksestämme, maustamme tai arvostelukyvystämme, on sivistyksemme pintapuolista tahi valheellista tahi on se sitten sulattamatonta oppineisuutta, tunnetta puuttuvaa tietoa. Jos tunnemme itsemme epävarmoiksi elämässä, on se merkkinä siitä, että olemme enemmän antaneet elämänvirran viedä kuin itse eläneet. Elämältämme puuttuu silloin tunnokkuutta ja perinpohjaisuutta, vireyttä ja pontta. Jokaisella oppilaalla on hänen epävarmuutensa pahana omanatuntona. Ja sellaisena pitäisi meidän se kaikkialla tuntea: elämän arvosteluna ja moitteena. Jos tunnemme epävarmuutta ollessamme tekemisissä ihmisten kanssa, tietää se sitä, että olemme tottuneet antautumaan ihmisille ja suhtautumaan heihin vilpillisesti tahi on se todistuksena itsetunnon puutteesta ja niinmuodoin oman itsemme viheliäisyydestä tahi sitten pahasta omastatunnosta, ettemme ole sitä, jona meitä on pidetty, että liikumme salaisissa asioissa, joiden julkisuuteen tuleminen voisi järkyttää yhteiskunnallista asemaamme. Jos tunnemme itsemme siveellisten velvollisuuksiemme täyttämisessä epävarmoiksi, on se vain sen merkki, ettei meillä siihen asti ole ollut tarpeellista siveellistä vakavuutta. Sillä jos meillä sitä olisi ollut, olisimme jo aikoja sitten päässeet velvollisuuksiemme perille emmekä voisi enää olla tietoisia niistä, silloin olisi siveellinen tahdonvoimamme niin terästynyt, ettei hitautemme enää kuvittelemalla epävarmuutta voisi meitä rauhoittaa. Ja aivan samoin on uskonnon alalla. Kiduttava uskonnollinen epäily on todistuksena kristinuskomme kaavamaisesta, teoreettisesta luonteesta, puolinaisuudestamme ja välinpitämättömyydestämme Jumalaa kohtaan.
Jos asia on näin, on ensimmäisenä askelena varmuuden tiellä hävetä epävarmuuttaan: hävetä sisäisiä epäkohtiaan, joita epävarmuutemme paljastaa, kasvamalla niistä. Epävarmuuden täytyy tuntua meistä sopimattomalta, alhaiselta ja ihmisarvottomalta. Meidän ei pidä astua aloille, joilla tunnemme itsemme epävarmoiksi, ennenkuin olemme perinpohjin niihin perehtyneet. Ahdasrajainen varmuus on joka suhteessa suuriarvoisempi kuin häilyvä ja luuloteltu varmuus. Meidän ei pidä laskea asioita sille kannalle, että kaikki menee tyhjiin, vaan meidän täytyy tyytyä siihen, mitä osaamme ja hallitsemme.
Tosin kylläkin me tavallisesti häpeämme epävarmuuttamme, mutta ainoastaan peittääksemme sen. Persoonaton ihminen, jonka tietoisuus ei pohjaudu hänen omaan itseensä, häpeää useimmiten tunnustaa, ettei hän ymmärrä tahi tiedä jotakin. Hän on aivan liian paljon sen käsityksen vallassa, että mahdollisimman suuri tietomäärä on hänen arvonsa ja kunniansa ehtona, minkä vuoksi hän ei uskalla tunnustaa kyvyttömyyttään ja tietämättömyyttään jossakin asiassa. Ja hän on painunut liian syvälle elämänsä valheaskarteluun, jotta hänen komeileva perehtyneisyytensä tieteeseen, taiteeseen tahi uskontoon valheellisuudessaan häntä painaisi. Häntä hävettäisi ainoastaan, jos huomattaisiin, miten epävarmana ja varovaisesti hän liikkuu tuntemattomalla alueella.
Melkoisen pitkällä ihmiseksitulemisen tiellä on se, joka voi sanoa: sitä en ymmärrä, sitä en tiedä, ja siksi en ryhdy arvostelemaan. Neuvottomuus, minkä tällainen avomielisyys seurassa synnyttää, ei ole myötätuntoa tunnustuksen tekijää kohtaan, vaan hiljainen itsetunnustus, ettei itse pystytä sellaiseen kunnioitettavaan suoruuteen. Meitä hävettää hallitsemamme valtakunnan ahtaat rajat, ja siksi harhailemme avuttomina, varmuutta teeskennellen, vierailla alueilla.
Nykypäivien hengenelämä on vilpillisyyden vaikean mädän turmelema, sillä tuo vilpillisyys korvaa kokemuksen valhesivistyksellä, elämän teorialla ja arvostelman iskusanalla. Se julistaa epävarmuuden kestäväksi ja koroittaa ihmisen sisäisissä suhteissa tavattavan pintapuolisuuden ja valheellisuuden perustuslaiksi. Ken tätä vilpillisyyden syöpää sairastaa, on epävarmuudessaan parantumaton. Sillä jos tahtoisimme häntä auttaa, saisimme vastauksen: mitä te tahdotte, tunnen olevani täysin varma! Ken taasen haluaisi kaikessa salaisuudessa itse auttaa itseään, ei tietäisi, miten hän aloittaisi, eikä voisi keneltäkään kysyä neuvoa tunnustamatta epävarmuuttaan. Ja niin vievät kaikki vaivannäöt kuitenkin väkisinkin siihen, että näennäinen varmuus yhä vain kasvaa.
Voimme itse valaista näitä suhteita vaikkapa tekemällä huomioita sivistyneistömme taiteellisesta mausta, ymmärryksestä ja arvostelukyvystä. Komeilevan taiteentuntemuksen alla hallitsee avuttomuuteen asti ulottuva epävarmuus, jota vain harvat aavistavatkaan. Kuvaamataiteiden, suurten runoilijain ymmärtäminen on niin yleisesti sovittu valhe, ettemme tohtisikaan epäillä sen varmuutta, ellemme tuntisi sitä kaikista peittelyistä huolimatta eräästä taudinoireesta: muodin ja sanomalehdistön valtiudesta. Sillä varmuuden näennäisyys tuollaisissa asioissa on säilytettävissä ainoastaan heittäytymällä muodin tahi jonkin muun arvovallan alaiseksi.