Kun sanon: ensimmäinen askel varmuuden tiellä on hävetä epävarmuuttaan, tarkoitan kunniallista häpeämistä, mikä sen sijaan, että peittäisi, tunnustaa heikkoutensa ja pyrkii saavuttamaan varmuuden edellytykset.
Mutta jos suojeleva toiminta on vähintään samanarvoista kuin parantava, on ennen muuta kasvatuksen huolehdittava siitä, että epävarmuus katsotaan tahraksi, josta hyvän kasvatuksen saaneen lapsen täytyy suojeltua. Hänen täytyy saada sellainen kasvatus, että hän myöskin todellisesti hallitsee näkemänsä elämänalat eikä avarra lapsielämystensä rajoja omistamatta perinpohjin uusia aloja, täydellisesti niihin tutustumatta.
Emme saa missään tapauksessa sallia pintapuolisuuden, valheellisuuden ja vilpillisyyden mielettömyyden ilmetä siinä, mikä joutuu lasta lähelle, vaan lapsessa täytyy jo pienestä pitäen herättää kunniallista kammoa sellaista kohtaan. Hänen pitäisi tuntea kunniattomuudeksi epävarmuus asioissa, jotka eivät ole hänelle vieraita. Useimmat lapset ovatkin ennen kaikkea perinpohjaisia eivätkä lepää, ennenkuin ovat päässeet täysin jonkin uuden asian perille: he kasvavat välinpitämättömiksi vain, jos heidän kysymyksensä torjutaan, ja pintapuolisiksi, jos heidän näköpiiriään kiiruhdetaan ennenaikojaan avartamaan. Tällä ei luonnollisestikaan ole sanottu, että lapsi kaikkialla pitäisi opastaa heti pohjaan asti, vaan ainoastaan, että lasta on hänen näkövoimansa, elämystensä ja ymmärryksensä rajoissa johdettava kokemustensa varmentamiseen.
Mutta koko meidän nuorisonkasvatuksemme on epävarmuuden mädän läpitunkema. Niin, luonnonpakostakin kasvattaa pintapuolinen, ulkonainen, summittainen opetustapa epävarmuutta. Ei ainoastaan ymmärtämystä puuttuva tieto synnytä sitä, vaan myöskin yhtä paljon edistyminen silloin, kun ei siihenastista vielä ole sulatettu, arvostelu, jos arvostelijan ja asian välillä ei ole mitään tunneyhteyttä, kaiken jäljitteleminen, mikä on jäänyt sisäisesti vieraaksi ja kuolleeksi.
Niin kauan kuin nuoriso pitää välttämättömänä pahana jäädä epävarmaksi kaikilla sille auenneilla aloilla ja peittää voimiensa riittämättömyyttä näppärin neuvoin, laahautuu myöskin tämä valheellisuus mukana läpi koko elämän. Ja niin kauan kuin ei lapsesta tunnu häpeälliseltä olla epävarma aloilla, joihin hänen pitäisi olla perehtynyt, häpeälliseltä kaikin keinoin pelastaa selvän tiedon näennäisyys, niin kauan ei täysikasvuinenkaan häpeä henkisen taloutensa epäjärjestystä eikä katso rajoitettua varmuutta onttoa, tyhjää sivistyskeinottelua säädyllisemmäksi.
Siksipä täytyykin vanhempien ja opettajien ankarasti pitää kiinni siitä, että nuoriso astuu koko kehityksensä matkan varmoin askelin ja etenee vasta sitten, kun on saavuttanut kiinteän pohjan jalkainsa alle. Siitä riippuu sivistyksen ja luonteen kelvollisuus ja selvyys. Mutta jos perehtyneisyys ja persoonallinen antautuminen todellakin on varmuuden pohjana, on se parhaiten saavutettavissa siten, että johdamme lapsen elävään tunneyhteyteen kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa, vaadimme häneltä persoonallista otetta, herätämme hänet itsenäisesti hallitsemaan kysymyksessäolevaa alaa ja vapaatahtoisesti kehittämään kykyään. Jos tämä onnistuu, käy kaikki näennäinen, puolinainen, valheellinen lapselle koko hänen elämässään niin vastenmieliseksi, että hän myöhemmin liikkuu vain aloilla, joilla on varma. Kuta enemmän nuorisoa ohjataan katsomusten selvyyteen ja arvostelun itsenäisyyteen varsinkin juuri elämässä, eikä ainoastaan teoriassa, kuta enemmän nuoriso oppii yksin selviytymään vaikeuksista sekä oman varmuutensa ja kykynsä voimalla ohjaamaan elämäänsä, sitä perinpohjaisemmin tulee myöskin voitetuksi neuvottomuus, voimattomuus ja pelkuruus, mitkä kirouksena painavat useiden ihmisten elämää.
Niille aikuisille taas, jotka läpi elämänsä ovat laahanneet mukanaan epävarmuutta kuin sairautta, on vain yksi tie varmuuteen: pyrkiä ja vetäytyä takaisin alueelle, jolla tuntee itsensä varmaksi, olipa se sitten miten rajoitettu tahansa, ja sitten sieltä lähteä varovaisesti, joka askelella varmistuen eteenpäin. Tuskinpa on hengenelämälle terveellisempää ahdinkoa kuin kerrankin itseltään kysyä: mitä minä todella voin, mihin olen täysin perehtynyt, missä ovat todelliset kykyni, mikä on varsinainen kutsumukseni, mitä hallitsen? Kysyä näin ja myöskin kunniallisesti vastata. Sillä vilpittömyys omaa itseään kohtaan on sisäisen elämämme lujittumisen ensi edellytys.
Silloin pääsemme siihen, että perinpohjin elämme ja persoonallisesti oivallamme kaiken, mikä joutuu lähettyvillemme, olivatpa ne vaikutelmia tahi ilmiöitä, kokemuksia tahi tapahtumia. Sillä elämämme kykyisyys ja tarmo, elämänryhtimme sisäinen ylemmyys ja asentomme varmuus, toimintamme selvyys ja persoonallinen voima riippuvat elämystemme hyvyydestä. Kuta syvemmin elämme, sitä kiinteämpään kasvavat juuret. Kuta pintapuolisemmin vastaanotamme ja kuta valheellisemmin suhtaudumme kaikkeen kohtaamaamme, sitä heikkojuurisemmiksi tulemme. Yhdentekevää, mistä on kysymys — elämänkokemuksistako vai taide-elämyksistä, tieteelle omistautumisesta vai Kristuksen seuraamisesta. Aina riippuu varmuus persoonallisen antautumisen voimasta ja sisäisen omaksumisen perinpohjaisuudesta. Varmasti omistamme vain sen, mikä on muuttunut elämämme elementiksi ja taustaksi.
Jos tämä on silmämääränämme, herkistyy makumme aivan itsestään tuntemaan, mikä on kelvollista, samalla kuin meissä herää vaistomainen vastenmielisyys kaikkea epäilyttävää, pintapuolista ja jäljiteltyä kohtaan. Me emme enää teeskentele olevamme perehtyneitä sellaiseen, mitä emme persoonallisesti tunne, vaan rajoittaudumme siihen, missä tunnemme olevamme elementissämme. Mutta kuta esteettömämpään selvyyteen ja vapaampaan itsenäisyyteen me näissä puitteissa pääsemme, sitä paremmin kykenemme avartamaan henkisen valtiutemme rajoja, herruutemme tästä kuitenkaan kärsimättä. Siten pääsemme kasvavaan, laajenevaan varmuuteen, joka on persoonallista elämää elävän ihmisen itsenäisen ja omintakeisen elämyksen, antautumisen ja säteilyn kypsyvä hedelmä.