Missä tunnemme itsemme epävarmoiksi? Ennen kaikkea itse elämässä. Joka päivä nousee meille vaatimuksia. Jatkuvasti joudumme uusiin tilanteisiin ja vaikeuksiin; meidän täytyy määrätä kantamme, tehdä päätöksiä, arvioida askelemme. Ratkaisut eivät ole siirrettävissä: ken tällöin tuntee olevansa epävarma eikä tiedä, mitä hänen tulisi tehdä, hänen tilansa on todella huono. Hän on neuvoton, vapisee ratkaisua, sillä hän jo pelkää tulevansa sitä jäljestäpäin katumaan. Ainoastaan siitä on hän varma, että tuo ratkaisu joka tapauksessa on oleva nurinkurinen. Hän vitkastelee, mutta tapahtumat käskevät pakottavasti: toimi. Kuta käskevämmiksi ne käyvät, sitä suuremmaksi käy myös ahdinko. Hän kysyy kaikkialta neuvoa ja hämmingillään vain lisää epävarmuuttaan. Lopuksi hän antaa sattuman ratkaista tahi sitten puuttuu hän mielettömänä asiain kulkuun. Hänestä sanotaan, että hän on menettänyt järkensä ja sillä tarkoitetaan persoonallisuuden menettämistä: hän sortuu epävarmuuteensa ja menettää oman itsensä.
Kuta varmistetumpaa, järjestetympää ja tasoitetumpaa elämä ulkonaisesti on, kuta enemmän se kulkee perinnäistavan ja sovittelun merkeissä, kuta enemmän se on ihmisistä, laitoksista ja olosuhteista riippuvaa, sitä harvemmin tulee tuonlaatuinen persoonallinen luhistuminen kysymykseen ja sitä vähemmän ihmiset tuntevat sisäistä epävarmuuttaan. Siksipä joutuvatkin epävarmat ihmiset useimmiten väkisinkin riippuvaisiksi muista ystävistään, sukulaisistaan, esimiehistään. He tuntevat itsensä silloin juuri yhtä varmoiksi kuin olisivat olleet avuttomia, jos olisivat joutuneet kokonaan oman itsensä varaan. Mutta kenen täytyy oman itsensä käskemänä liikahtelevana itse ohjata elämäänsä, ketä ei tämä sisäinen liikehtiminen jätä rauhaan tuollaisissa riippuvaisuussuhteissa, hän kärsii peloittavasti tuntiessaan itsensä epävarmaksi, varsinkin jos tuo epävarmuus kehittyy jatkuvaksi elämänheikkoudeksi.
Mutta myöskin hänen elämänsä kärsii siitä. Sillä elämämme on elämysten ja toimintojen, ulkopuolisten tapahtumien ja sisäisen persoonallisen suhteemme toisiinsa soljumista ja yhteisvaikutusta. Niiden täytyy soveltua toisiinsa kuin koneen hammasrattaiden. Niiden täytyy herkeämättä seurata toisiaan. Jollei niin tapahdu, syntyy tuntuva elämän häiriö: elämä seisahtuu ja keskeytyy, siinä syntyy viivytystä ja tappiota. Epävarmuus ei kerta kaikkiaan ole muuta kuin kykenemättömyyttä heti ja oikein vastata tapahtumiin. Siksi se onkin tavaton elämän este: se purkaa elämän liitoksia ja katkaisee sen yhtenäisyyden. Se keskeyttää elämän toiminnan. Jos nämä keskeytykset kestävät kauan, laukeaa koko elämä.
Mistä johtuu tämä sisäinen epävarmuus? Ei tapahtumista eikä olosuhteista, vaan ihmisistä itsestään. Elämykseen me eivät ole sen alkusyynä, ne ainoastaan saattavat meidät siitä tietoisiksi. Epävarmuus on sisäinen tila, jonka elämän vaatimukset synnyttävät ja joka puolestaan saa ihmisen kykenemättömäksi tekemään noille vaatimuksille oikeutta. Mutta jos epävarmuus on tila, joka on olemassa jo ennen sitä paljastavia tapahtumia, on sen alkusyy löydettävissä ainoastaan ihmisen tähänastisesta historiasta. Sillä synnynnäistä ei epävarmuus meissä ole. Lapsen naivisuudelle on epävarmuuden tunne kokonaan vieras.
Se, joka tuntee itsensä epävarmaksi elämässä, on nurinkurisen kasvatuksen vuoksi ihmisenä jäänyt kehityksessään takapajulle. Sillä epävarmuus ilmenee vain kypsymättömyytenä ja kykenemättömyytenä elää, Nuorisokehityksen päämääränä ja kasvatuksen tehtävänä on luoda elämän täysi-ikäisyys. Ihminen kasvaa vanhempien ja kasvattajien vaalimana ja johtamana, ja hänen täytyy kehittyä omavoimaiseen ja itsenäiseen elämään. Missä tämä saavutetaan, siellä voivat kylläkin joskus yllättävät tahi monimutkaiset tapahtumat saattaa pulaan, mutta vaikeimpiinkin tehtäviin tartutaan rauhallisesti ja päättävästi. Epävarmuutta ei tunneta. Mutta ken ei ole kehittynyt itsenäiseksi ja elämänkypsäksi, hänen täytyy tuntea itsensä epävarmaksi heti kun on joutunut oman itsensä varaan.
Kokemukset kypsyttävät nuoren ihmisen; hänen ottamansa askelet tekevät hänet itsenäiseksi. Siksi on turmiollista, jos hänet huolenpidolla hemmoitellaan pilalle ja kasvatetaan kuin ansarissa; jos hänen ei anneta tehdä mitään oman arvostelunsa mukaan ja omilla käsivarsillaan, vaan pidetään alituisessa riippuvaisuussuhteessa vanhempiin. Siten suoranaisesti estetään häntä kypsymästä ja kehittymästä itsenäiseksi. Tosin kehkeytyy täysi-ikäisyys ainoastaan kasvatuksellisen holhouksen, itsenäisyys vain luonnetta muodostavan vaikutuksen alaisena, tosin elämän valtakirja saavutetaan yksin kuuliaisuuden tietä. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että ihmisen kypsyyttä näin edistetään eikä ehkäistä. Vanhempien määräävän vaikutuksen täytyy väistyä ja tehdä tilaa luottamuksen kasvatusvoimalle sitä mukaa kuin itävä itsenäisyys alkaa liikehtiä. Meidän täytyy edistää vaurastuvaa kypsymistä ymmärtäväisesti syventymällä lapsen ominaiseen elämään sekä tehdä tilaa itsekehkeämiselle, sen sijaan että pidämme persoonallista kehitystä lamassa — muuten luomme keinotekoisesti epävarmuuden. Mitkä ovatkaan epävarmojen ihmisten perikuvat? Hemmotellut äidin pojat, jotka eivät milloinkaan pääse vanhempiensa helmoista, sorretut kodintytöt, jotka eivät tiedä elämästä mitään, ja aviopuolisot, joiden itsenäisyys on avioliitossa saanut surmansa.
Onneksi useimmat nuoret ihmiset, kerran vapauduttuaan painavien voimien siteistä, pian saavuttavat, mitä he eivät ennen ole tarvinneet: he oppivat elämään. Mutta kehittyvätkö he elämässä mestareiksi vai jäävätkö epävarmoiksi, kuten ainakin hutilukset, riippuu siitä, miten perinpohjin he elävät. Jos ihminen ei voi nopeaan vapautua epävarmuudestaan, on se seurauksena siitä tympeydestä ja hajanaisuudesta, joka on hänen elämyksilleen ominaista, siitä pintapuolisuudesta, johon hän tyytyy suhtautuessaan elämyksiinsä. Ken ei kokonaan antaudu johonkin asiaan, kiinteästi siihen tartu, ken ei tunkeudu asioiden ytimeen, ei pyri tinkimättä niistä selvyyteen eikä toimi tarmokkaasti, hän ei milloinkaan tule täysin voittamaan epävarmuuttaan. Sillä varmoiksi elämässä voimme tulla ainoastaan, jos pystymme voittamaan elämän. Ja siihen pystymme painittuamme elämän kanssa siksi kunnes olemme sen valtiaita. Ainoastaan sisäinen ylemmyys on kiistämättömän varmuuden pohja elämässä. Niin kauan kuin olosuhteet ja tapahtumat ovat yläpuolellamme, emme voi niitä katseellamme emmekä henkisesti hallita. Sillä mistä saisimmekaan varman ryhdin, jos emme kerran ole selvillä asioista emmekä niitä hallitse.
Siksi tarttukaa lujin ottein elämään älkääkä antako sen valloittaa itseänne; oppikaa elämään perinpohjin, niin varmuus tulee aivan itsestään. Ihminen on taistelija: ei vielä milloinkaan ole kukaan ollut seppä syntyessään. Ei haittaa, vaikka aluksi paljonkin epäonnistuu. Vahingosta viisastumme ja kokemuksista herää elämäntieto. Mikä onnistuu, antaa meille uskallusta ja herättää itseluottamusta. Sikäli taas kuin rohkeus ja tarmo kasvaa, häviää epävarmuus.
Mutta on olemassa toinenkin epävarmuuden syy. Se on löydettävissä meidän oman olemuksemme epäjärjestyksestä. Jos emme ole herroja talossamme, vaan kaikenlaiset tarkistamattomat vaikutelmat siellä saavat elämöidä, tulemme aina olemaan epävarmoja siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, sillä emme tiedä, ketä ja mitä meidän pitäisi seurata. Tällaisia vaikutelmia ovat vakaumukset ja periaatteet, joita on meille tyrkytetty ja joihin meitä on totutettu tahi jotka ilmasta lentäen ovat meihin pesiytyneet ilman että olemme niitä perinpohjin itsellemme selvittäneet tahi omiksemme sulattaneet. Nuo vaikutelmat ovat vieraina sisäiseen olemukseemme tunkeutuneet, ja me siedämme niitä valheellisuudessamme ja sallimme heikkoudessamme niiden saavuttaa vallan. Nämä vieraat voimat voivat olla uskonnonoppeja, joita me hartaudella kunnioitamme, kodeistamme perimiämme moralisääntöjä ja ennakkoluuloja, sovinnaisia käsityksiä tahi elämäntapoja, joihin olemme tottuneet tahi filosofisia iskusanoja, jotka ovat meihin iskeytyneet.
Epävarmuus johtuu tällöin siitä ristiriidasta, mikä on olemassa oman itsemme sisäisimpien tarkoitusten ja noiden meitä hallitsevien, parantumattomasti kunnioittamiemme valtojen viittausten välillä. Jos eivät nämä vieraat vaikutukset ole tyystin kuolettaneet meidän omaa persoonallista tuntemiskykyämme eivätkä vielä hämmentäneet sen alkuperäisyyttä, tulemme suhtautumisissamme aina tuntemaan itsemme epävarmoiksi, sillä sisäisimmän olemuksemme viittauksista pitäisi meidän arvostella ja toimia toisin kuin meitä hallitsevat persoonattomat vallat käskevät. Periaatteittemme sanelema toimintatapa joutuu ristiriitaan tunteemme kanssa. Sovinnaisuus vihaa sitä, mitä pidämme oikeana, totena ja säädyllisenä. Perinnäinen näyttää meistä nurinkuriselta. Uskonnolliset vaikuttimemme herättävät meissä pahan omantunnon siksi, että huomaamme ne epätosiksi tahi ankarassa mielessä epäsiveellisiksi.