Tämä epävarmuus on varsin laajalti levinnyttä. On kovin helposti sanottu, että meidän tulee aina toimia sisäisimmän tunteemme mukaan. Mutta miten se voi olla mahdollista, jos meidän oma itsemme tahdon ja vakaumuksen voimalla on ahdistettu esimerkiksi moralin valtiuteen ja se uskoo, että sen täytyy kieltää itsensä, tahi sovinnaisuuden orjaksi ja se uskoo olevansa pakotettu toisten tähden ottamaan huomioon valheellisia tahi barbarisia tapoja, tahi sitten uskonnon valtaan ja se pitää järjen uhria uskonnollisena tekona! Kokemukseni mukaan voittaa sovinnaisuus melkein aina, vieläpä persoonallisesti varsin väkevissäkin ihmisissä — niin ankarasti kuin sitä tuomitaankin — sen vuoksi, että sovinnaisuus sittenkin saa osakseen enemmän tunnustusta kuin moitetta. Mutta meidän ei pidä uskoa, että kuitenkaan hiukkaakaan voittaisimme epävarmuuttamme tarkoituksellisesti luopumalla paremmasta tiedosta, paremmasta varmuudesta. Sillä kussakin yksityistapauksessa nousee meidän oma itsemme kuitenkin yhä uudestaan kapinaan, ja me tunnemme senvuoksi olevamme varmoja, kunnes olemme uudestaan alistuneet ja häpeämme itseämme.
Lukuunottamatta elämässämme tuntuvia huonoja seurauksia vaikuttaa epävarmuus vielä aivan erikoisen turmiollisesti meidän sisäiseen olemukseemme. Se vie meidät siveellisesti mukanaan. Uskottomuus omaa itseään kohtaan, johon epävarmuus juuri pohjautuu, on häpeällistä ja alhaista. Jokainen, joka toimii vastoin parempaa tuntoaan, tuntee tämän. Siksipä täytyy ihmisen, jota temmataan sinne tänne, siveellisesti madaltua ja lopuksi alati luopua omasta itsestään. Ensiksikin täytyy hänen halveksia itseään ja toiseksi ei voi olla puhettakaan mistään sisäisestä eteenpäinkulkemisesta. Hän on orja, joka joka askelella tempoo orjankahleitaan, mutta aina jää vangiksi. Hän ei milloinkaan kirvoitu vapaaksi ja itsenäiseksi, sillä hän jää ainaisesti riippuvaksi vieraista vaikutuksista.
Jos siis tahdot tulla varmaksi, luo järjestys persoonalliseen piiriisi äläkä siedä siellä mitään vieraita aineksia ja niiden persoonattomia vaikutuksia. Saata oma itsesi voimaansa ja laukaise niiden valtojen luomat jännitykset, joilla on ollut määräämisvalta sinuun persoonattoman eleskelysi alkuajoista asti. Tämän auttamattoman ja hedelmättömän askartelun kaikenlaisilla vakaumuksilla, periaatteilla, totunnaisuuksilla, makuarvostelmilla, jotka eivät juurtaudu sinusta eivätkä ole sinussa uudestisyntyneet, täytyy loppua. Mihin et voi sisimpine tunteinesi puuttua, se on määräilevänä tekijänä karsittava pois. Niin valautuu sisäiseen elämääsi kirkkautta, yhteyttä ja luonnetta. Ja jos sitten kaikessa pysyt uskollisena itsellesi, ilmenee kaikissa olemuksesi ilmauksissa täysin välitön varmuus.
Lopuksi tuntevat varsin useat itsensä epävarmoiksi niiden ihmisten keskuudessa, joiden kanssa he joutuvat kosketuksiin. Tämä on ennen kaikkea ujoudesta kasvavaa epävarmuutta, tämä kummallinen ihmiskammo, jota potevat paljon useammat kuin tavallisesti luullaankaan. Se on tuska, joka on katkeroittanut jo monta elämää, se on elämän vaikea este. Sillä se tekee todella mahdottomaksi kaiken lähestymisen. Kenet tämä epävarmuus on vallannut, hänet on tuomittu yksinäisyyteen. Jo sellaisenaan on tämä pahaa, mutta hirvittäväksi käy se, jos ihmisten luo vetävä kaipaus on yhtä väkevä kuin heistä vieroittava kammo.
Ujous on osaksi liikaherkkyyttä kaikissa persoonallisissa kosketuksissa, osaksi avuttomuuden ja kömpelyyden tunnetta — kumpainenkin yksinäisen nuoruuden vaikutusta tahi seurauksena taipumuksesta kokonaan uppoutua omaan itseensä tahi sitten elämän synnyttämää ymmälläoloa. Useinkaan ei ihminen lapsena eikä vielä kasvavanakaan ollut yksinäinen, mutta jouduttuaan uusiin olosuhteisiin ja uusiin piireihin hän tunsi itsensä sellaiseksi, ja samalla hän oli myöskin ujo, avuton, liian herkkä, epävarma. Tämän lisäksi tuli vielä epäluuloisuus uuden ympäristön ihmisiä kohtaan ja itseluottamuksen puute, mikä on aina arkailevan olemuksen elättävä juuri. Näin syntyy vangittu, sidottu ihminen, joka punastuu ja hämmentyy, kun häntä vain puhutteleekin — tyhmänrohkean nousukkaan vastakohta, joka puolestaan saattaa jokaisen hienotunteisen ihmisen hämilleen.
Tätä arkuutta on vaikea parantaa, sillä se on tunteen asia, jota ei voida nuhteilla eikä perustelmilla korjata. Vain toiset tunteet voivat sen voittaa. Mutta näitä voimme me voimistaa, jos kerran pääsemme niistä tietoisiksi.
Meidän täytyy nähdä ihmisen olemus hänen sisällään, emme saa pysähtyä hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa, lahjoihinsa ja aikaansaannoksiinsa. Luonnollisesti samoin omassa itsessäni mekin. Silloin näemme myöskin, että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan tasa-arvoisia. Eivät mitkään ulkonaiset etevämmyydet voi enää meitä saattaa hämillemme, ja korkeammalla asteella olevan persoonallisuuden meihin tarttuva vetovoima voittaa itse arkuudenkin tuota persoonallisuutta kohtaan. Sillä jos me näemme jossakin ihmisessä hänen totuuteensa ikävöivän ominaisimman kaipauksen täyttyvän, ei tämä ihminen meitä järkytä, vaan vapauttaa.
Tämän tosi itsetietoisuuden, joka antaa meille kaikessa ryhtiä ja joka kirvoittaa meidät oman riittämättömyytemme häpeästä, täytyy lähtemättömästi liittyä koko vaikutustamme hallitsevaan ylemmyyteen. Vain se, joka ei tahdo näyttää enemmältä kuin mitä hän on, voi täysin naivisti antautua. Ja vain ilmaustemme naivisuuteen pohjautuu persoonallisen ryhtimme varmuus.
Mutta ei riitä, että itse antaudumme naivisti. Meidän täytyy siten myöskin kaikki ihmiset oivaltaa. Jos kaikki etsitty on meille vastenmielistä, ei meidän myöskään tarvitse muissa sellaista vainuta, olivatpa he vielä miten etsittyjä tahansa. Kuta koruttomampia itse olemme, sitä koskemattomampina kuljemme kaikkien seuraelämän keinotekoisuuksien, pikkumaisuuksien ja vilpillisyyksien läpi. Ken on epäluuloinen, hämmentää oman itsensä. Mutta joka uskoo ihmisiin, häntä ei vaivaa eikä häiritse mikään.