Lopuksi täytyy arkamielisten oppia, ollessaan muiden seurassa, irtautumaan, nousemaan itsestään. On kuin tahtoisin sanoa, että heidän pitää oppia voittamaan arkuutensa, jota he eivät voi. Sitä en tarkoita, vaan että heidän täytyy etsiä ihmisiä, joiden läheisyydessä heidän sydämensä aivan itsestään avautuu ja joiden seurassa he vähääkään aavistamatta pääsevät kohoutumaan itsestään. Jos tämä kerrankin tapahtuu perinpohjin, siiloin on sidonnaisuuden lumous ikipäiviksi revitty rikki. Samalla kuin he ovat tunteneet vapautumisensa, ovat he myöskin saavuttaneet elämyksen omasta itsestään, jonka avulla heidän itsetietoisuutensa herää, sekä keksineet itsestään itseilmaisun kyvyn. Heidän tarvitsee sitä vain edelleen harjoittaa, ja arkuus ja epävarmuus häviää yhä jäljettömämpiin.
Kokonaan toisenlaatuista on epävarmuus ihmisten seurassa, joiden painostuksesta me kaikki lähinnä kärsimme, epävarmuus siitä, mitä heissä on ja mitä he meistä ajattelevat, siitä, miten meidän pitäisi heihin suhtautua, ymmärtävätkö he meitä ja toivovatko pääsevänsä kanssamme kosketuksiin, miten etäällä meidän täytyy heistä pysyttäytyä ja miten laajalti voimme heihin luottaa. Mitä tuskaa tuottaakaan epätietoisuus, olemmeko jollekin vastenmielisiä vai päinvastoin, tuntuvatko kysymyksemme tahdittomilta vai tervehditäänkö niitä vapautuksen sanoina, rasitammeko vai onnellistutammeko me jotakin ihmistä lähestymisellämme!
Tämän epävarmuuden juurena on epäselvyys ihmisistä ja suhteistamme heihin. Jos me olisimme niistä selvillä, olisi käytöksemme varma. Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä epävarmuus tekee kaiken todellisen yhteiselämän, persoonallisen elämän siirtymisen ja tarttumisen, voimien vuorovaikutuksen ja ajatusten vaihdon mahdottomaksi. Lukuunottamatta sitä, että tämä epävarmuuden tunne jo ennakolta lamauttaa kaiken sielullisen liikkeen ihmisestä toiseen, mikä muodostuu korkeintaan jonkinlaiseksi tahdotuksi, hidastelevaksi, avuttomaksi työntymiseksi, on meidän kokonaan mahdotonta löytää toisiimme oikeata asennetta, sopeutua ja syventyä toisiimme. Me loukkaannumme, raastamme itseämme, puheemme kulkevat ohitse: ei mitään elimellistä elämän suhteitten ja vuorovaikutuksen kudosta voi syntyä. Ei muodostu sitä kokonaan omaa ja ainoalaatuista suhdetta, jollaiseen meidän tulisi jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen päästä, vaan me erehdymme ihmisistä, joudumme epäsopuun, eristäydymme ja riistämme siten itseltämme sen elämänarvon, jona heidän pitäisi meille olla. Tämä epävarmuus toisistamme on todellakin kamalana kirouksena.
Siksipä on selvyyteen pääseminen ihmisistä meille elämänkysymys. Mutta miten? Yksi tie on pyrkiä tuntemaan toisia, tehdä huomioita ja niistä päätelmiä, tutkia ihmisen luonteenpiirteitä, kerätä hänen ilmauksiaan, lähestyä häntä milloin toisin milloin taas toisin näkemään, miten hän kulloinkin vastaa lähestymiseemme, kerätä koko ainehisto, tarkoin, tyystin harkita se sekä sitten muodostaa ihmisestä kuva ja sen mukaan sommitella oikea asenne häneen. Mutta tämä johtaa harhaan. Täten saamme kylläkin selvän käsityksen hänestä ja määrätyn katsomuksen suhteistamme, mutta käsitys ja katsomus eivät ratkaise. Me kyllä vapaudumme epävarmuudestamme, mutta vaihdamme sen vain nurinkurisuuteen. Ja vielä: vaikkapa meille onnistuisikin saavuttaa ihmisestä oikeaan osuva käsitys, täytyisi meidän kuitenkin sen avulla läpeensä esitellä koko suhtautumisemme ja sen jokainen yksityinen ilmaus. Ja tämä ei taaskaan käy laatuun. Luonnollisestikin voidaan miettiä jokaista ilmettä ja kultavaa'alla punnita jokaista sanaa. Mutta tämänlaatuinen, teoreettisesti sommiteltu seurustelu ei tiedä mitään väkevästi sykkivästä elämästä, vaikkapa kehittäisimme taitoamme mestaruuteen saakka ja vaikkapa tämä erehtymätön tieto voitaisiin muuttaa erehtymättömäksi suhtautumiseksi.
Meidän täytyy kulkea toista tietä: ei seikkaperäisen tiedon, vaan välittömän tuntemisen tietä. Ihmisestä saamastamme elävästä vaikutelmasta lähtien täytyy meidän täysin välittömästi oivaltaa hänet sellaisena kuin me hänet elämyksessämme näemme. Heti kun alamme tuota vaikutelmaa esitellä, pirstoamme ja kuoletamme sen. Mutta jos otamme sen vastaan täydellisesti avoimin mielin ja antautuen, kuvastuu se särkymättömänä tietoisuudessamme, ja sen ilmaisema persoonallinen olemus koskettaa sieluamme. Silloin näemme ihmisen sellaisena kuin hän on meille, joskaan emme sellaisena, kuin hän itsessään on. Me syvennymme häneen hänen konkreettisessa suhteessaan meihin, kiitävän hetken mielentilassaan ja persoonallisessa, meitä odottavassa sielunvirityksessään. Silloin me joka tapauksessa olemme päässeet siihen selvyyteen, jota kulloinkin kosketuksissamme ihmisen kanssa tarvitsemme, ja tästä välittömästä selvyydestä kasvaa suhtautumisemme vaistomainen varmuus.
Meidän tarvitsee vain kokonaan alkuperäisesti elää tämä välitön tuntemus sielujen yhdistäjänä, silloin nousee nerokkaan varmana se sisäisesti välttämätön elämänilmaus, joka täyttää silmänräpäyksen vaatiman suhteen ja ratkaisee hetken tehtävän. Täten purkautuu persoonallisesta kosketuksesta välitön vaikutus ihmisestä ihmiseen. Ja tämä vaikutus kannattaa ihmisten suhteita ja sen täytyy määrätä ne, jos niiden tarkoituksena on kehittyä todelliseksi elämänyhteydeksi. Silloin ei ole enää epävarmuutta, vaan me tapaamme vaistomaisesti joka silmänräpäys ainoan oikean asennon.
Aamu.
Persoonallisen elämän herätessä aukenee ihmiselle uuden olemisen aamu. Väkevänä tunkee hänen lävitseen tunne siitä, että nyt vasta elämä varsinaisesti alkaa. Kaikkialla aamutunnelmaa, jokainen hengenveto kätkee kevätaavistuksia, siellä täällä näkyy uuden ajan aamun kajastusta. Mitä onkaan tuo pursuava elämä ihmisessä! Kaikkialla liikehtimistä hersyvää kehkeytymistä kohti. Ja kokonaan itsensätuntemisen valloissa iskeytyy ihmiseen riemullisena ja ihastuksen täyteisenä: miten suuriarvoista onkaan olla ihminen. Hänen sisäisimmässään väräjöi aamun äänin: elämä on kaunis!
Vain arkana ja kainona tohtii ihminen aukaista oman itsensä ovea. Mutta vaikkakin hän vielä varsin herkästi punastuu itseään, soi ja helisee hänen sisässään kuin salainen nauru. Hänen täytyy riemuita oman itsensä ilosta, sillä aavistus hänen olemuksensa, nyt hersyvänä puhkeavan olemuksensa ytimen kätketystä ihanuudesta ja kauneudesta kulkee läpi sielun ja väräjöi sen joka liikahtelussa. Mutta kuta syvemmin hän alkaa ymmärtää itseään, sitä syvempi itsekunnioitus hänet täyttää ja suo hänen nöyrästi hämmästyä omaa kätkettyä taivaanlahjaansa. Ihmisen valtaa pyhä kunnioitus sitä kohtaan, mikä hänessä elää ja hengittää. Hänen tarkoituksensa ikuisuus ja arvonsa äärettömyys avautuu hänen sydämelleen kuin auringon kuulastama taivaansini. Hänen oman itsensä salaisuus syventyy mittaamattomaksi, käsittämättömäksi, avartuu rannattomiin kaukaisuuksiin.