Itsetietoisuuteen heränneelle ihmiselle on ehkä mahdollista perinpohjaisella maltilla ja jännittämällä kaikki voimansa puolustautua persoonattoman menneisyytensä vaikutusta vastaan. Mutta heti kun hänen raitismielisyytensä hämmentyy, valveutuneisuutensa pettää ja tarmonsa katkeaa, heti kun hän ei enää täydellisesti keskittyen hallitse silmänräpäystä, on hän sortunut. Sitä edes huomaamatta elää hän taas persoonattomasti, niin persoonallinen kuin hän mieleltään onkin, tahi vaipuu hän kokonaan takaisin unielämän yövaelluksiinsa.
Mutta sekin, joka väkivaltaisesti, mistään huolimatta nousee, huomaa miten suloinen uneliaisuus uudelleen, jäsenet lamauttaen, valtaa hänet, niin ettei hän kykene varmoin askelin eikä suoraan kulkemaan tietään. Vaappuen sinne tänne hän tähyilee tuskaisena, mihin voisi tarttua tahi olisiko näkyvissä ketään, joka opettaisi häntä käymään. Hän vaipuu todennäköisesti takaisin entiseen maailmaansa ja on kohta uneksiva uinailun lumoissa. On monta, jotka hereille havahtuneina ovat yrittäneet elää persoonallisesti. Alkuponnistusten vaivoissa ovat he kuitenkin kadottaneet voimansa ja rohkeutensa ja luopuneet pyrkimyksestään. Monet ovat huomaamattaan joutuneet uneliaisuuden valtoihin, toiset alkaneet jälleen laahautua eteenpäin mykässä, katkerassa resignatiossaan, eräät vihdoin ajatelleet yhtä rehellisesti kuin päättävästikin: miten vaivalloista, tahdon takaisin rauhani, tahdon nukkua ja uneksia.
Monet herättyään eivät kykene ottamaan ensi askeleitaankaan. He jäävät makaamaan ja heidän silmänsä painuvat jälleen umpeen. Toiset eivät aamun kirkkaudesta huolimatta jaksa nousta, teoilla luodakseen persoonallisen elämän päivän. Mieluimmin he tirkistelevät puoliavoimien silmäluomiensa alta valoisaan aamuun ja nauttivat siitä hienostelevan herkuttelijan täydellisellä perinpohjaisuudella. Kaikki herättävät mielenkiihdykkeet he vastaanottavat syvästi, kaikki siitä johtuvat ilmaukset he painavat mieleensä. Maun, katsomusten, arvostelmien ja periaatteiden alueella tapahtuvasta mullistuksesta he tulevat vaikuttavasti ja syvästi tietoisiksi, mutta — nousemaan he eivät kykene. Velttoina tahi kykenemättöminä he katselevat vain kirkasta päivää ja kehräävät itselleen persoonallisen elämän maailmankatsomusta. Ja kun tulee kysymys elämästä, kuljeskelevat he lauman mukana vanhoja uriaan ja toimivat mahdollisimman persoonattomasti. Nämä tällaiset ihmiset ovat persoonallisen elämän teoreetikkoja ja haaveksijoita.
Mutta kuka tahtoo olla täysivoimainen ihminen, hänen täytyy elää persoonallisesti, elää olemisensa joka silmänräpäyksenä, hänen täytyy persoonallisen toiminnan herkeämättömillä vasaranlyönneillä takoa onnensa, joka on yksin hänen tarkoituksensa täyttymyksessä; hänen täytyy taistella itselleen herruus valtakunnassaan, joka on hän itse; hänen täytyy suunnitellen jatkuvasti johtaa kehityksensä korkealle. Vain se, joka astuu auringon täyttämään päivään, elää aamun.
Miten tämä on mahdollista? Miten voi herännyt persoonallinen elämä vahvistua yksin määräävän kehkeytymisen ja väkevän elämän säteilyn toimintavoimaksi? Siinä kysymys.
Ei missään tapauksessa itsestään, se selviää jo tähänastisesta tarkastelusta. Sunnuntailapsetkaan, puhtaat sankariluonteet, jotka säteilevinä urhoina nousevat, eivät pääse eteenpäin, jos he joutuvat yksin oman itsensä varaan. Toiset tulevat aivan liian nopeaan epävarmoiksi ja avuttomiksi, saaden kasvoilleen hämmentyneen ilmeen kuin oudolle alueelle joutuneet lapset; toiset nerokkaassa mielivaltaisuudessaan toimivat, kunnes uupuvat lohduttomaan hajanaisuuteensa.
Persoonalliseen elämään herännyt ihminen tarvitsee apua, joka muuttaa tahtomisen voimiseksi, joka pitää valveilla ja kirkastaa tietoisuutta, joka opettaa käymään ja viittoaa tien, joka antaa ryhtiä ja suo tukea. Mutta jo alkuasteesta saakka on persoonallinen elämä taitoa, jota on opittava ja harjoitettava. Siksi tarvitsemme kasvattajaa.
Persoonattomasi päivästä päivään elelevistä ihmisistä, niistä monen monista, jotka vegeteeraten iloitsevat »sivistyksestään»; täydellisistä nykyajan ihmisistä tuntuu ärsyttävältä ja mielettömältä väite, että täysikasvanut ihminen tarvitsee kasvattajaa. Mehän olemme jo jotain oppineet, meillähän on asemamme ja kutsumuksemme, kuulumme kiistämättä sivistyneihin ja »kasvatamme» itse lapsiamme! Mutta jokainen, joka on herännyt, tuntee tarvitsevansa kasvattajaa. Hän huomaa, että hänen elämänsä ilman kasvattajaa on hedelmätöntä. Siksipä se, että ihmiskasvattajien tarve on viime vuosikymmeninä käynyt niin kuuluvaksi, onkin epäilemättä persoonallisten vaistojen elävöitymisen ja korkeampaan elämään pyrkimisen merkkinä. Kasvattaja Schopenhauer, kasvattaja Rembrandt, Goethe, Nietzsche, Bismarck, kasvattaja Kristus — siinä etsivän, kasvattajaa ja kasvatusta kaipaavan nykyajan luonteenomaisia tunnuksia.
Persoonallinen elämä on kehittymistä, kasvamista, puhkeamista, mutta ei vegetatiivista, vaan tietoisen tarkoituksellista, persoonallista. Tämä elämän nousu ei tapahdu itsestään, heräämistä seuraten, vaan kaiken läpitunkevan, täysin tietoisen heränneen tahdon täytyy liikuttaa sitä ylöspäin; ihmisen tulee aitotunteisena, selväkatseisena ja sitkeän päättäväisenä muodostaa tämä elämänsä. Siihen tarvitaan, paitsi voimaa ja mielenkirkkautta, myöskin elämänviisautta. Ja nämä ovat kykyjä, jotka eivät putoa kenellekään pilvistä, vaan jotka täytyy itse hankkia. Niin kauan kuin meillä ei niitä kykyjä ole tahi ole tarpeeksi, tarvitsemme kasvattajaa, joka meitä auttaa ja avullaan korvaa puutteemme. Se, joka ei ketään löydä, on vaarassa menehtyä aamun vaikeuksissa. Näivettynyt, surkastunut persoonallinen elämä onkin ajallemme luonteenomainen ilmiö.