Siinä keskitetyn hiljaisuuden miehen sanoja ja meidän aikamme tiedemiehen työhuoneen tunnelmia.
Valikointi.
Kuinka vaikea onkaan punnita syitä puolesta ja vastaan, kun on kysymyksessä juuri sen valikointi, joka meitä koskee lähinnä. Mitä etuja toisella puolen, mitä puutteita toisella, voidaan laskea silloin, kun on kysymyksessä jokin ostos, mutta ei silloin, kun on kysymyksessä meidän syvin onnemme. Meidän keskitetyn luontomme täytyy näet puhua ja päästä selvyyteen itsestään, ymmärtää, mikä on sen kaikkein sisin tarve, joka elää omaa elämäänsä silloinkin, kun mielipiteet muuttuvat; ja sitten valikoida sen mukaan.
Useimmat teot eivät liene valintaa alkuperäisessä mielessä; ne ovat ainoastaan mielivaltaa, tilapäisiä tapauksia, aiheuttaen sen, että vaaka kallistuu toiselle tai toiselle puolelle. Ja niin monissa teoissamme merkitseekin kovin vähän, käykö niin tai näin. Vain yhdellä ja toisella, jonka persoonallisuus on oikein kokonainen, valmis ja kerta kaikkiaan omintakeisesti viritetty, eivät merkityksettömimmätkään teot, itsessään aivan samantekevät, saa ratkaisuaan mielivallasta, vaan tulee persoonallisuutta ja järkiperusteita alati mukaan vaakakuppiin.
Entä niissä teoissa, jotka merkitsevät meille enemmän kuin leipä ja kaikki aarteet, missä itse meidän olemuksemme on pelipanoksena mukana? Tiedän vain sen, että voi olla tuskallisinta ja rauhattominta, mitä elämä saattaa meille tarjota, nähdä ja odottaa tämän vaalin tapahtuvan, nähdä jonkun henkilön epäröiden haparoivan pimeässä ja ikäänkuin sokkona ottavan arpansa elämän kädestä; eikä mikään ole iloisempaa nähdä kuin se, että valikointi osuu oikeaan ja vaisto on tehnyt tehtävänsä.
Selkeä ajatuksemme ja harkintamme on sekin niin monen monituinen erehdyksen ja synnin aiheuttaja. Se ei tiedä, milloin sen pitää levätä, ei osaa vaieta, kun sillä ei ole mitään enää sanottavana. Se on niinkuin oppineitten äänenhälinä, kiistelyt ja alituiset keskustelut, jotka kääntävät asiat nurinpäin, kunnes emme enää pääse niistä mihinkään selvyyteen; joissa jatketaan niillä sanoilla, jotka he ovat saaneet käsiinsä, kauan aikaa vielä senkin jälkeen, kun rehellinen, mielensä malttava ajatus on hukkunut puheensorinaan ja istuu hiljaa itsekseen, ehkäpä neuvotonna ja etsien, tai sitten pelastava sana valmiina huulilla, kun se vain taas saisi hiljaisuutta ja sitä kuunneltaisiin ja sen tarkoituksia tahdottaisiin ymmärtää ja sen epätäydellistä puhetta koetettaisiin tulkita oikein. Älä salli ajatuksesi henkihieverinä ajaa itseään väsyksiin ja huutaa ääntään käheäksi julistaessaan aina monen monia syitä ja perusteita. Joudut vain lopuksi yhä pahemmin eksyksiin. Ja kuinka eksyksissä ovatkaan useimmat juuri sillä hetkellä, kun he tekevät valintansa, valinnan, jossa heidän sisin onnensa on pelissä! Mutta valinta on tehtävä ja se tehdään. Ne, jotka sen näkevät ja ymmärtävät, vavahtavat ja kääntävät katseensa pois, he kauhistuvat sitä epäsointua, joka viiltää sisimpäämme, kun jotakin menee sielun sisällä pirstoiksi. Nopanheitosta se riippua. Ja jonkun kerran on sattumakin armelias.