Mitä tekemistä on eetillisellä elämällä esteettisen ja tietopuolisen kanssa?
Samassa määrässä kuin eetillinen vaatimus muodostaa persoonallisuuden sisintä, tai persoonallisuutta aina sormen päihin asti, jos sama asia mieluummin tahdotaan näin sanoa, niin alkaa se muovailla kauneuslakien mukaisesti ja siveellisesti oikea tulee täydelliseksi siveellisesti kauniissa; samoin kuin olennon terveys ja elinvoima tulee yhdeksi muotojen ja viivojen kauneuden kanssa.
Eetillinen vaatimus tulee kosketuksiin älyllisen toimintamme kanssa ensin siten, että se tarvitsee tietämistä välineeksi, valistukseksi voidakseen osua oikeaan. Mutta — tässä voi vedota erityisesti siihen, mitä Fichte sanoo kasvatuksesta — tietopuolinen elämä ei saa koskaan olla ainoastaan käytännöllisen välikappaleena, silloin ei tämä jälkimmäinen koskaan saavuta sitä pistettä, missä ihminen tulee taas kokonaiseksi, ja missä tietopuolinen ja käytännöllinen lankeavat yhteen — sillä tähän eheyteen suunnattu taistelu se juuri on velvollisuuden summa.
Esteettinen elämä vihdoin — se on tosin jo sillä mitä on sanottu tullut lausutuksi — saa johtajakseen selvyystarpeen, ja lepo kauniissa on vanhastaan käsitetty sielun puhdistusta tarkoittavaksi kylvyksi.
Nämä henkisten tarpeiden eri lajit näyttävät niinmuodoin voivan laajentua siten, että ne käsittävät toinen toisensa, ja että ne eivät vain kykene sitä tekemään, vaan että niillä on sisälläasuva tarve, sisäinen vaatimus täydellistyä tähän suuntaan.
Jos niin kerran on asian laita, täytynee myöskin olla, ainakin ihanteena, sellaista elämää, joka on kokonaisuuselämää älyllisenä, eetillisenä ja esteettisenä todellisuutena.
On mahdollista, että juuri tämä kokonaisuus muodostaa kaiken sen elämän olennaisen luonteen, jota täydellä syyllä voidaan sanoa uskonnolliseksi.
Älyllinen elämä saa, samassa suhteessa kuin sillä on tuntua itse olevaisuuden keskuksesta, ylevyyden ja autuuden tunnun, josta monen monet ovat antaneet todistuksia. Tutkijasta ja vaarinottajasta tulee katsoja ja rukoilija.
Kristityn eetillinen elämä tulee täydelliseksi siinä tunteessa, ettei ihminen voi mitään omasta voimastaan. Tämä tunne ei suinkaan johdu yksinomaan kristillisestä maailmankatsomuksesta; se on epäilemättä puhtaasti inhimillinen ja sielutieteellinen ilmiö, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Niin kauan kuin ihmisellä on sellainen tunne, että hänellä on oma itsensä täydellisesti kädessään, kulkee hänen käytännöllinen elämänsä alemmissa muodoissa. Hän ohjaa itseään määrättyjen sääntöjen mukaan eikä ole vielä uskaltanut luottavaisesti panna koko tuntematonta olemustaan toimintaan. Yleisesti elämme siten varovaisuudesta; ja haluaisin mielelläni tietää, eikö tämä ole juuri se synti, jonka se teki, joka kätki leiviskänsä maahan. Me teemme itse persoonallisuutemme, eikä se ole korkeinta laatua, koska se luonnollisesti tulee hätiköiden tehdyksi, ja jos kuvittelisi sellaisen henkilön jatkavan elämäänsä uudessa olotilassa, niin tuntuupa melkein siltä, että ensimmäinen tehtävä siellä on hellittää tuo mestaroiva ote omasta itsestään; luovuttaa itsensä jumalalle, sanoisi kristitty, joka tuntee nämä asiat ja ilmaisisi sillä tapaa sisäisen kokemuksen, jota meidän kaikkien pitää pyrkiä ymmärtämään.
Ja sitten lopuksi vielä kohtaamme tämän saman nöyryyden ja itsestään luopumisen taiteilijalla, joka korkeimman luomisen silmänräpäyksessä myös tuntee, että hän ei itsestään tee sitä, mitä tekee, vaan pikemminkin, että jokin voima hänen sisässään luo itsestään.