III.
Meillä on suuri ajatus sielustamme. Emme voi sietää, että toiset halveksivat meitä eivätkä anna meille tunnustusta. Niin meidän koko onnemme perustuu toisten arvosteluun.
Kunnianhimo on ihmisen alhaisuuden merkki, mutta samalla se on merkki hänen synnynnäisestä ylevyydestään. Sillä kuinka paljon ihminen omistaneekin täällä maailmassa, kuinka paljon terveyttä ja muita tärkeitä etuja hän nauttineekin, hän ei kuitenkaan ole tyytyväinen, ellei hänellä ole ihmisten arvonantoa. Hän pitää niin suuressa arvossa ihmisten mielipiteitä, että vaikka hänellä olisikin korkea asema maapallollamme, hän ei suinkaan tunne itseään tyytyväiseksi, ellei hänellä ole korkea asema myöskin ihmisten mielipiteissä. Se on hänen mielestään maailman paras paikka. Ei mikään voima voi tukahuttaa tätä hänen kaipuutaan, sillä se on syvimmälle ihmissydämeen juurtunut ominaisuus. Nekin, jotka eniten halveksivat ihmisiä ja asettavat heidät eläinten tasalle, tahtovat kuitenkin nauttia toisten kunnioitusta ja luottamusta, joten tämä heille ominainen tunne saattaa heidät ristiriitaan oman itsensä kanssa. Luonnon ääni, joka on voimakkaampi kuin kaikki muu, saa heidät ihmisen suuruudesta vakuutetuksi varmemmin, kuin heidän järkensä ihmisen alhaisuudesta.
IV.
Kaikkinaisesta meitä ahdistavasta ja henkeämme uhkaavasta kurjuudesta huolimatta on meillä vaisto, joka kohottaa meitä korkeuksia kohti. Sitä emme voi lannistaa.
V.
Ihmisen suuruus on sellainen selviö, että se käy ilmi yksin hänen kurjuudestaankin. Sillä sanoessamme eläimissä ilmenevää luontoa ihmisessä kurjuudeksi tunnustamme, että hän on luontonsa, joka nyt on eläinten luonnon vertainen, sortanut alas paremmasta luonnosta, joka hänelle joskus ennen on kuulunut.
Sillä kukapa muu surisi sitä, ettei hän ole kuningas, kuin valtaistuimelta syösty kuningas? Pidettiinkö onnettomana Paulus Aemiliusta, kun hän ei enää ollut konsuli.[3] Päinvastoin, kaikki ajattelivat, että hän oli onnellinen saatuaan olla konsulina, sillä hänen asiansa ei ollut olla sinä aina. Mutta Perseusta, joka ei enää ollut kuningas, surkuteltiin, koska se oli hänen kutsumuksensa, eikä voitu käsittää, kuinka hän saattoi tulla toimeen. Kuka valittaa sitä, että hänellä on vain yksi suu? Ja kukapa ei valittaisi sitä, että hän on menettänyt toisen silmänsä? Samaten ei liene kukaan koskaan tullut murehtineeksi sitä, ettei hänellä ole kolme silmää; mutta kauheatahan olisi, jos ei olisi ainoatakaan.
VI.
Ei olisi olemassa kurjuutta, ellei sitä kukaan tuntisi. Raunioiksi sortuneella talolla ei ole sellaista tunnetta. Vain ihminen voi tuntea kurjuutensa.