Merkillistä uskallusta mielipiteittensä julkilausumisessa. Henkensä kaupalla sanoivat Tolstoi, Luther ja Pascal vakaumuksensa julki ja lausuivat sen niin painokkaasti, että se on omansa viemään tunnonrauhan meidänkin päivien eläjiltä.
Uskallammeko me sanoa julki sisimmän sanottavamme? Onko sellaisia henkilöitä, jotka osaavat kolkuttaa rautaisella nyrkillään aikamme omaatuntoa? Onko sellaisia, jotka osaavat tehdä levottomiksi ne henkilöt, jotka juoksevat vallan, rikkauden ja joukkojen jäljessä ja nauravat niille, jotka aikamme kiireessä pysähtyvät hengähtämään tienviereen toistaen Salomonin sanoja: »Turhuutta, kaikki turhuutta».
Erikoisella tavallaan ja aikaansa katsoen tarkkanäköisesti Pascal koskettelee ihmisten puutteita ja rajoituksia, käsitellen sattuvasti etenkin heidän heikkouksiaan, pintapuolisten ihmisten heikkouksia, ja arvostelee heitä iäisyysarvojen valossa. Avautuvatko sitten näiden ihmisten silmät, eikö heidän heikkoutensa heitä hävetä? Mies, joka paljasti oman aikansa jesuiittain teennäisyyden ja kavaluuden, kykenee sen tekemään vielä meidänkin päivien itsekylläisille olioille ja itsekkäille materialisteille. Hän riisuu päältämme pintakuoren ja jättää meidät miettimään elämän sisältöä. Tämä sisältäpäin lähtenyt ruumiillisten ja henkisten kärsimysten hiljaisuudessa kypsynyt pinnallisuuden arviointi on puhdashenkisellä sanomallaan elähyttänyt ja ihastuttanut Tolstoita ja muita eri aikojen suuruuksia. Norjalainen professori Gerhard Gran sanoo siitä: »Pascal on henkilöiden historian merkillisimpiä ilmiöitä, sellaisen persoonallisen suuruuden ympäröimä, jota kaikkien täytyy kumartaa. Se, joka lähestyy hänen ajatusmaailmaansa, paljastaa väkisinkin päänsä kuin kirkossa. Ei tiedä mitä enemmän ihailisi, hänen älynsä korkeutta, hänen läpitunkevaa ihmistuntemustaan, vaiko hänen viehättävää henkevyyttään, tai melkein yliluonnollista hurskauttaan.»
Blaise Pascal puhuu paljon ihmisen kurjuudesta, ja hänen sanansa sopivat verrattomasti meidän aikaamme, jolloin yleinen aatteellinen rappio niin puolella kuin toisellakin on räikeä ja tekee ihmiset kurjiksi olennoiksi. Mutta hän sanoo myös kärsimystensä vankalta pohjalta nämä lohdulliset ikikirkkaat sanat: »Kuta parempi ihminen on, sitä enemmän hyvää huomaa hän toisissa ihmisissä.» Siihen lauseeseen kätketty ajatus tulee esille silloin, kun kurjuudesta käydään tuomiota.
Ihmisen suuruus.
I.
Ne, jotka yksistään ylistävät ihmistä, ovat mielestäni yhtä väärässä kuin ne, jotka vain moittivat häntä, samoin kuin ne, jotka koettavat kaikin tavoin huvittaa häntä. Voin antaa hyväksymykseni vain niille, jotka nöyrästi etsivät. Stoalaiset sanovat: »Menkää omaan sisimpäänne; sieltä löydätte rauhan.» Mutta se ei ole totta. Toiset sanovat: »Astukaa ulos omasta itsestänne ja etsikää onnea nautinnoista.» Ei sekään ole totta. Tulee sairauksia. Onni ei ole sisässämme eikä ulkopuolellamme, se on Jumalassa, joka on sisässämme ja ulkopuolellamme.
II.
Ihmistä voi tarkastella kahdelta eri puolelta: ensinnäkin hänen tarkoituksensa kannalta, jolloin hän on suuri ja ilman vertaista, ja toiseksi suvun ominaisuuksien kannalta, samoin kuin arvostellaan hevosta tai koiraa ja niiden rotuominaisuuksia, jolloin ihminen on halpa ja alhainen. Siinä on kaksi tietä, jotka synnyttävät toisistaan eriäviä arvosteluja ja johtavat niin moniin kiistoihin ajattelijain kesken, kun toinen kieltää sen mitä toinen edellyttää. Toinen sanoo: »Ihminen ei ole syntynyt tätä tarkoitusperää tavoitellakseen, sillä kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa sen kanssa.» Toinen sanoo: »Hän loittonee päämäärästään, kun hän tekee näin alhaisia tekoja.»