Sokea sopesta lausui,
ukko vanha uunin päältä:
"Heretkätte, heittäkätte!
puhki korvani puhuvi,
läpi pääni läylentävi [rasittavi],
viepi viikoksi uneni."
Noin ukko sanoiksi virkki:
"Jos ei soitto Suomen kansan
vasta vaikuta ilolle,
tahi uuvuta unehen,
niin vetehen visko'otte [viskatkaatte],
aaltoihin upottaotte!"
Soitto kielin kerkiävi,
kantelo sanoin kajahui:
"En mie vetehen joua,
alle aaltojen asetu,
ennen soitan suorijalla,
vangun [äännän] vaivan nähnehellä."
Soitto vietihin visusti,
kannettihin kaunihisti,
miehen laatijan kätehen,
pyytänehen polvuksille.
— — —
Vaka vanha Väinämöinen
istuiksen ilokivelle,
hopeaiselle mäelle,
kultaiselle kunnahalle.
Otti soiton sormillensa,
käänsi käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulkohon jo kuulemahan,
kun ei liene ennen kuullut
iloa iki runojen,
kajahusta kanteloisen!"
Alkoi soittoa somasti;
jo kävi ilo ilolle,
riemu riemulle remahti:
ei ollut sitä metsässä
jalan neljän juoksevata,
koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Oravat ojentelihe
lehväseltä lehväselle,
tuohon kärpät kääntelihe,
aioillen asettelihen,
hirvet hyppi kankahilla,
ilvekset piti iloa.
Tapiolan tarkka ukko,
ja kaikki Tapion kansa
kulki vuoren kukkulalle
soittoa tajuamahan.
Itseki metsän emäntä
loihe koivun konkelolle
kanteloista kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Mi oli ilman lintusia,
kahen siiven sirkovia [kahdella siivellä lentäviä],
ne tulivat tuiskutellen,
kiiätellen kiirehtivät
soittohon sulan urohon,
Väinämöisen vääntelöhön.
Korkealta kokko lenti,
halki pilvien havukka,
allit aaltojen seliltä,
joutsenet sulilta soilta;
pieniäki peipposia,
sirkkuja sivertäviä,
leivoja satalukuisin,
rastahia ratki paljon,
ilmassa ihastelivat,
hartioilla haastelivat,
tehessä isän iloa,
soitellessa Väinämöisen.