Itse ilman Luonnottaret,
ilman impyet ihanat,
iloa imehtelivät,
kanteloista kuuntelivat,
ken se ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti,
ken se pienen pilven päällä
rusoreunalla rehotti.
Uipi hauvit hangotellen,
ve'en koirat vengotellen,
lohet luo'oilta samosi,
siikaset syväntehiltä,
säret pienet, ahvenetki,
mujehetki, muut kalatki,
kaikki parvihin panihe,
rantahan rakenteleikse
virttä Väinön kuulemahan,
soittoa tajuamahan.
Ahto aaltojen kuningas,
ve'en ukko ruohoparta,
rinnoin aalloillen ajaikse
ja lapaikse lainehille;
sisarekset Sotkottaret,
rannan ruokoiset kälykset,
ve'en kalvolle vetäikse,
luikahaikse lumpehelle;
itseki ve'en emäntä,
ve'en eukko ruokorinta
väännäikse vesikivelle,
vatsalolle vaivoaikse,
tuota ääntä kuulemahan,
iloa imehtimähän,
kun oli ääni kummanlainen,
soitanto ylen sorea.
Siitä vanha Väinämöinen
soitti päivän, soitti toisen;
ei ollut sitä urosta,
ollut ei miestä eikä naista,
kellen ei itkuksi käynyt,
kenen syäntä ei sulannut.
Itsensäki Väinämöisen
tippui tilkat silmistänsä,
vierivät vesipisarat
karkeammat karpaloita,
hereämmät [suuremmat] hernehiä,
pyöreämmät pyyn munia.
Ve'et pyöri silmistänsä
kaunihille kasvoillensa,
rehe'ille rinnoillensa,
päteville polvillensa,
jalkapöy'iile jaloille,
maahan alle jalkojensa,
läpi viien villavaipan,
sarkakauhtanan kaheksan.
Vierivät vesipisarat
rannalle meren sinisen,
rannalta meren sinisen
alle selvien vesien.
Olipa sorea sotka
ve'essä vilvoitteleiva
rannalla meren sinisen;
sanoi vanha Väinämöinen:
"Usein utuinen sotka
suullasi sukelteleihet
alle syvien vesien,
käyppä poimi kyyneleeni
alta selvien vesien,
annan sulle sulkaturkin."
Saipa sotka poimimahan,
poimi kyynelet merestä,
alta selvien vesien,
kantoi Väinölle kätehen:
jo oli muiksi muuttunehet,
kasvanehet kaunoisiksi,
helmiksi heristynehet,
simpukoiksi siintynehet,
kuningasten kunnioiksi,
valtojen iki iloksi.
— — —
Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika
siitä lähtevät selälle,
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan.