Siitä vanha Väinämöinen
lähti pois Pohjolasta.
Laskea karehtelevi
selkeä meren sinisen;
laski päivän, laski toisen,
päivänäpä kolmantena
tuo on lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miks'et laula Väinämöinen
hyrehi hyväntöläinen [hyvä mies],
hyvän sammon saatuamme,
tien oikein osattuamme?"
Vaka vanha Väinämöinen
hänpä varman vastaeli:
"Varahinen laulannaksi,
aikainen ilon pioksi;
äsken laulanta sopisi,
ilon teentä kelpoaisi,
kun omat ovet näkyisi,
omat ukset ulvahtaisi."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Kun et lauloa luvanne,
itse luome [luon itseni] laulamahan
heitäme [heitän itseni, ryhdyn] heläjämähän."
Sai itse säveltämähän,
loihe kurja kukkumahan,
äreällä äänellänsä,
käreällä kulkullansa.
Kurki istui kannon päässä,
märän mättähän nenässä,
sepä säikähti kovasti,
lenti poikki Pohjolahan,
vielä parkaisi pahasti
Pohjan puolle saatuansa,
sillä Pohjolan herätti,
pahan vallan valveutti.
Nousi Pohjolan emäntä
unen pitkän maattuansa,
kiirehti kivimäelle,
vaaran vaskisen ovelle,
sanoi tuonne tultuansa:
"Voi polonen päiviäni!
jop' on täältä sampo saatu,
kaikki lukot lonkaeltu [sijaltansa väännetty]."
Uutarta [Udutarta] rukoelevi:
"Utu-tyttö, terhen [sumun] neiti,
seulo seulalla utua
selvälle meren selälle,
jott' ei päästä Väinämöisen,
osata Uvantolaisen!"
"Kun ei tuosta kyllin liene,
oi Ukko ylijumala,
rakenna rajuinen ilma,
nosta suuri säien voima
aivan vastahan venettä,
kulkematta kunnekkana!"