"Tuosta tulkohon karinen,
salasaari kasvakohon,
johon juosta pohjan purren,
satahangan halkiella!"
Se siitä kariksi kasvoi,
loihe luo'oksi merehen,
itähän pitemmin puolin,
poikkipuolin pohjosehen.
Tulla puikki Pohjan pursi,
halki aallon hakkoavi,
juoksi Iuotohon lujasti,
kaaret poikki katkieli,
meren myrskyn hiertimessä,
lainehen rapaimessa [hyrskyssä].
Louhi Pohjolan emäntä
tohti toiseksi ruveta,
levitäikse lentämähän,
kokkona kohotteleikse,
sata miestä siiven alla,
tuhat purston tutkaimella,
sata miestä miekallista,
tuhat ampuja-urosta.
Yllättävi Väinämöisen,
lenti purjepuun nenähän,
oli pursi päin pu'ota,
laiva laioin kallistua.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emäntä!
joko saat jaolle sammon
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"En lähe jaolle sammon
sinun kanssasi katala,
kerallasi Väinämöinen."
Tahtoi sampoa tavata
venehestä Väinämöisen.
Sammon saatatti vetehen,
selvälle meren selälle;
siinä sai muruiksi sampo,
kirjokansi kappaleiksi.
Mi meni muruja noita,
sammon suuria paloja,
alle selvien vesien,
ne jäivät ve'en varaksi
jäipä toisia muruja,
pienempäisiä paloja
selälle meren sinisen,
meren laajan lainehille.
Niitä tuuli työnnytteli,
aalto rannallen ajeli.