Vaka vanha Väinämöinen
näki tyrskyn työntelevän,
hyrskyn maalle hylkeävän
noita sampuen muruja.
Hän tuosta toki ihastui,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuost' on siemenen sikiö,
alku onnen ainiaisen,
tuosta kyntö, tuosta kylvö,
tuosta kasvu kaikenlainen
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille."
Louhi Pohjolan emäntä
itse tuossa arvelevi:
"Jo minulta valta vaipui,
jo aleni arvioni,
eloni meni merehen,
sampo särkyi lainehisin."
Läksi itkien kotihin,
polotellen pohjosehen,
ei saanut sanottavata
koko sammosta kotihin;
veipä kuitenkin vähäsen
sormella nimettömällä,
kantoi kannen Pohjolahan,
sai rivan Sariolahan;
siit' on polo Pohjolassa,
elo leivätön Lapissa.
Vaka vanha Väinämöinen
itse maalle mentyänsä
löysi sampuen muruja,
kirjokannen kappaleita,
rannalta merelliseltä,
hienoselta hietikolta.
Saattoi sampuen muruset,
kirjokannen kappalehet,
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen,
kasvamahan, karttumahan,
saamahan, satoamahan,
olui'ksi ohrasiksi,
leiviksi rukihisiksi.
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna luoja, suo Jumala,
anna onni ollaksemme,
hyvin ain' eleäksemme,
kunnialla kuollaksemme,
suloisessa Suomen maassa,
kaunihissa Karjalassa!"
126. Väinämöisen sanoja.
1. Kielsi vanha Väinämöinen,
epäsi Suvannon sulho
kullalle kumartamasta
hopealle horjumasta.
2. Sanoi vanha Väinämöinen
nuoremmalle veiollensa:
Kaunis on kattila tulella,
vaikka vettä kiehukohon;
hyvä mieli miehen päässä,
vaikka ilman istukohon —
väki ei väännä hartioita,
säre ei mieli miehen päätä.