3. Sanoi vanha Väinämöinen
nuoremmalle veiollensa:
Hoida honkaista venettä,
hoida hongan veistäjätä;
pah' on orja palkatonna,
paha paljon palkan kanssa —
osallahan mies elävi,
koira toisen kohtalolla.
4. Sanoi vanha Väinämöinen
nuoremmalle veiollensa:
Aina auttavi Jumala,
ajan kunkin katkasevi;
viipyen erät paremmat,
kauan ollen kaunihimmat —
harvoin syötti harva verkko,
silloin suurilla kaloilla.
5. Sanoi vanha Väinämöinen
nuoremmalle veiollensa:
Jumalass' on juoksun määrä,
ei miehen ripeydessä;
juokseva johonki saapi,
käypä kauas kerkeävi —
usein käypi käypä härkä,
kun jo hengästyi hevonen.
6. Sanoi vanha Väinämöinen
nuoremmalle veiollensa:
Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto;
kiitä muille muita maita,
itselle omia maita —
omat maat makuisimmat,
omat metsät mieluisimmat.
7. Sanoi vanha Väinämöinen
nuoremmalle veiollensa:
soisin Suomeni hyväksi,
Karjalani kaunihiksi,
hyvin aina elettäväksi,
kunnialla kuoltavaksi —
laiskat Lappihin menevän,
muut veltot Viron vesille.
127. Runolaulaja.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,
hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen;
siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin ...
kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.