Astumme siis junaan. Avonaisesta vaunusta on meidän mukava katsella ympärillemme. Jota korkeammalle noustaan, sitä avarammiksi ja juhlallisemmiksi käyvät näköalat. Lehtimetsäinen vuoren lieve jää alapuolelle; sen havumetsäinen osuus alkaa. Päätä huimaa toisin paikoin, kun rata on rakennettu hirvittävien rotkojen ja kuilujen partaille, jotka nielisivät syvyyteensä, jos juna jotenkin joutuisi kiskoilta pois. Pelottaapa sekin, että radan perustus ei aina kestäisi, kun vuori näyttää olevan varsin haurasta kivilajia. Onnellisesti kuitenkin pääsemme Rigin ylimmälle huipulle. Siellä on pienoinen tasanko komeine ravintoloineen. Huvimatkailijoita on siellä myös runsaasti, mikä miltäkin maailman ääreltä.
Matkamme vuoren juurelta tänne ylös, 11 kilometriä pitkä, on kestänyt puolitoista tuntia. Täällä huipulla olemme nyt 1800 metriä eli lähes kaksi virstaa merenpintaa korkeammalla. Niin korkealla emme ole milloinkaan olleet. Kylmältä tuntuu täällä, vaikka on keskikesä. Huipulla ei enää kasva puitakaan, vaan ainoastaan ruohoa ja muutamia kukkasia.
On ilta. Laskeutuvan auringon valossa katselemme nyt ympärillemme. Olemme sanomattoman ihmettelyn valtaamina — niin mahtavaa ja kaunista on kaikki se mitä näemme. Luomme silmämme etelään päin. Bernin ja Glärnisch-alppien majesteetillinen vuori- ja kukkulasarja on siellä nähtävissämme. Lähimmillä kukkuloilla ja huipuilla ei vielä näe lunta, mutta etäämpänä näkyvät ovat melkein kaikki peitetyt ikuisella lumella ja jäällä, joka hohtaa kummallisen ihanasti ilta-auringon säteistä. Koko tuo mahdottoman suuri kukkula- ja vuoriryhmä näyttää olevan aivan lähellä; arvelisit lähimmille lumihuipuille suorin matkoin olevan noin pari virstaa. Kuitenkin on lähimpäänkin niistä, Titlis nimiselle huipulle, vähintäänkin 3 penikuormaa. Ja edempänä oleville jäähuipuille, Finsteraarhorn'ille ja Jungfraulle, on kartasta päättäen matkaa noin 7 penikuorman tienoille. Ilman puhtaus ja läpinäkyväisyys täällä ylhäällä on niin suuri, että silmä kokonaan pettyy matkain pituuden suhteen.
Monilukuiset ovat ne kukkulat, jotka nostavat lumipeitteiset päänsä muuta vuoristoa ylemmäksi. Korkeimmat niistä kuitenkin ovat nuo edellä mainitut Finsteraarhorn ja Jungfrau, joista edellinen on 4275 metriä (yli neljä virstaa) ja jälkimmäinen 4167 metriä merenpintaa korkeammalla. Rigi on siis kuin lapsi näiden jättiläisten rinnalla. Ja kuitenkin olemme Rigillä mielestämme jo hirmuisen korkealla. Jos olisi pilvinen sää, saisimme nähdä olevamme pilvienkin yläpuolella, nämä kun usein kulkevat Rigin huippua alempana.
Näköala pohjoiseen päin on äärettömän laaja, siellä kun ei ole mitään korkeampia vuoria sitä rajoittamassa. Lähempänä erottaa hymyilevien maisemien piirteet vielä jotenkin tarkoin, mutta edempänä, näköalan rajalla, muodostavat maisemat vaan siintävän ja himmeän juovan, josta paljaalla silmällä on mahdoton yksityiskohtia erottaa. Nuo taivaanrannalla olevat seudut ovatkin jo Baden'in, Württenberg'in ja Bayern'in eteläosiin kuuluvia.
Rigin juurella kiertelee monimutkainen, kaunis Vierwaldstätter-järvi. Tänne ylös näyttää se kapealta, melkein kuin olisi se vaan suurempi joki, vaikka sillä muutamin paikoin on 3-4 virstan leveys. Matkustajahöyrylaivat, jotka kulkevat sen pinnalla, näyttävät tänne ylös mitättömän pieniltä. Näkyypä eräs soutuvenhekin ja siinä soutaja. Voipi erottaa soutajan tekevän soutuliikkeitä, mutta venhe näyttää pysyvän aivan paikoillaan.
Yö saapuu. Maisemat peittyvät pimeyteen. Mutta pian nousee kuu näkyviin. Huvimatkailijat ovat siirtyneet huoneisiinsa. Yksinäsi ja hiljaisuudessa voit katsella, miltä alppi-maisemat kuutamolla näyttävät. On vaikea sanoin selittää sitä jylhää kauneutta, missä ne silloin esiintyvät. Hiljaisuus, mikä kaikkialla vallitsee, lumihuiput, jotka aaveentapaisina kuultavat kuutamossa, tieto siitä, että olet täällä korkeudessa muusta maailmasta erotettuna — kaikki tämä vaikuttaa melkein värisyttävän tunteen sielussasi, on kuin ijankaikkisuuden maailma jo esikartanoillaan sinua ympäröitsisi... Mutta alhaalla Vierwaldstätter-järven rannoilla vielä valvotaan, Kussnach'in ja Luzern'in kaupungeista näkyvät tuhannet tulenliekit tänne ylös. Siellä alhaalla on maailma rientoineen ja touhuineen, suruineen ja iloineen...
Aamulla varhain, auringon noustessa, kiirehdimme jälleen ulos. On ihanata nähdä täältä auringon nousua ja miten se säteillään luo hohtoa Alppien huipuille, ensin lähemmille sitten etäisemmille. Mutta värisyttävän kylmältä tuntuu ilma täällä ylhäällä. Vähitellen se kuitenkin lämpenee. Katselemme nyt uudelleen Alppeja, Vierwaldstätter-järveä ja muita näköaloja. Kiikarikin on tarjona, ja kummaksemme näemme sen avulla muutamia huvimatkailijoita kävelemässä pitkin edellä-mainitun Titlishuipun lumista harjannetta. Rohkeat huvimatkailijat näet joskus nousevat luotettavien oppaiden avulla korkeimmillekin Alppihuipuille. Mutta vaivaloisia ja vaarallisia nuo nousut ovat. Jalka voi pettää jäätikkö-rinnettä kiivetessä, luotettavalta näyttävä lumihanki voi upottaa ja matkustaja siten pudota alas johonkin hirvittävän syvään kuiluun, josta paluu ei enää ole mahdollinen, tai saattaa ylhäältä irroittunut lumivyöry hänet allensa haudata. Kertomuksia tällaisista tapahtumista on runsaasti. Joskus saattaa itse vuorikin lohjeta ja syöstä hirvittävällä voimalla alas laaksoihin. Rigin läheisyydessä on sellainen vuori, nimeltään Rossberg. V. 1806 irtautui sen kupeelta noin parin virstan pituinen lohkare ja syöksyi alas laaksoon, haudaten allensa neljä kylää.
Vaikealta tuntuu erota siitä ihmemaailmasta ja ihanuudesta, mikä Rigin huipulla on ollut nähtävänämme ja nautittavanamme. Kuitenkin on meidän siitä eroaminen. Laskeudumme nyt rautatietä myöten jälleen alas vuoren eteläpuolista rinnettä myöten. Hämmästymme sitä etelän rehoittavaa kasvullisuutta, mikä Rigin täänpuolisella juurella aukenee eteemme. Viikuna-, manteli- ja kastanja-puut menestyvät siellä, ja koko paikka on lumoavan ihana. Tuntuu, kuin olisimme jo lämpimän Italian alueella, vaikka se alkaa vasta Alppien eteläpuolella.
Italia, ihana, suurien historiallisten muistojen maa! Ja Venetia, Roma ja Neapel! Nehän kaikki houkuttelevat meitä tuonne Alppien toiselle puolelle. Gotthardin kuuluisan tunnelin läpi sinne menisi tie, ja pian olisimme pohjois-Italiassa. Mutta olemmehan jo nähneet Europaa suuren palasen. Ja mielessä alkaa tuntua koti-ikävä, halu päästä jälleen kotikuusien kuiskehille. Astumme nyt laivaan ja kuljemme Vierwaldstätter-järven yli Luzern'in kaupunkiin. On helteinen kesäpäivä, ja järven viheriäinen, kirkas pinta on rasvatyynenä. Mutta kuumuuden rasitusta ei muistakaan katsellessa järveä ympäröivää Alppi-maailmaa. Kuljemme kuin unelmassa tai tarumaailmassa. — Laivalla on muutamia sveitsiläisiä käsityöläisperheitä. Niiden lapset lauleskelevat sveitsiläisiä kansanlauluja kaksiäänisesti. Sveitsin vuorista ja muusta luonnosta on laulujen aihe. Muukin sveitsiläinen yleisö innostuu ja yhtyy lauluun. Erään laulun värssyt aina loppuvat sanoilla: "oi armas vuoristo, nyt hyväst' jää, nyt hyväst' jää!" Sanat ja sävel painuvat mieleemme. Mekin sanomme sillä laululla hyvästi Sveitsin ihanalle vuorimaalle. Suorinta tietä kiirehdimme kotia päin, Saksan kautta Pohjolata kohden.