Arvo meni vuoteelleen ja nukkui pian, kun oli väsynyt leikistään, mutta heräsi myöhään yöllä ja huomasi äitinsä vielä istuvan työnsä ääressä. Äiti paikkasi hänen vaatteitaan, ja kyyneleitä valui hänen silmistään. "Miksi itket, äiti?" sanoi Arvo nousten istumaan vuoteellaan. — "Älä ole milläsikään, poikani", sanoi äiti, "en minä surusta itke." — "Miksi sitten itket?" — "Silmiäni kirveltää, kun valvon näin myöhään ja teen työtä tulen ääressä", vastasi äiti. — "Miksi et käy nukkumaan?" kysyi Arvo. — "Sittenpä et sinä pääsisi huomenna ehjin vaattein kouluun; tiedäthän sinä minun haluavan, että olet ainakin ehjiin ja puhtaisiin vaatteisiin puettuna."
Nytpä tulivat kyyneleet Arvonkin silmiin, ja hän pyysi äidiltään sydämestään anteeksi, että oli hänelle surua tuottanut. Äiti antoikin hänelle mielellään anteeksi ja unohti, nähdessään hänen kyyneleensä, ne monet yöt, jotka oli saanut valvoa ja tehdä työtä hänen tähtensä.
Arvo ei koskaan unohtanut tätä hetkeä, ja ne kyyneleet, joita äiti sittemmin hänen tähtensä sai vuodattaa, olivat aina pelkkiä ilokyyneleitä.
26. Löytö.
Eero löysi maantieltä veitsen. Hän oli hyvin iloinen siitä, sillä siinä oli kaksi terää ja kaunis valkoinen pää. Hän poikkesi metsikköön ja leikkasi sieltä itselleen sauvan. Mutta siellä huomasi hän myös, kuinka eräs mies saapui tuolle paikalle, josta veitsi oli löytynyt, ja katseli alaspäin etsivän näköisenä. Hän ei nähnyt Eeroa, joka oli metsikön varjossa. Eero ajatteli: "tuo mies on varmaan veitsen pudottanut".
Hän meni miehen luo ja kysyi, mitä tämä etsi. "Etsin veistä, jossa oli kaksi terää ja valkoinen pää", vastasi mies. Eero pisti käden taskuunsa, otti sieltä veitsen ja antoi sen miehelle, ilmoittaen löytäneensä sen maantieltä. Mies hyvin ihastui ja kiitteli Eeroa. Mutta Eero ymmärsi täyttäneensä velvollisuutensa. Emmehän saa koskaan pitää omanamme sellaista, mikä ei meille kuulu.
27. Lörpöttelijä.
Kalle oli aika lörppösuu. Aina hän puhui ja toimitti ja oli ymmärtävinään kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset. Vanha viisas mies, joka kerran kuunteli häntä ja väsyi tuohon alituiseen lörpöttelyyn, sanoi hänelle: "kun sinä nyt näytät kaikki tietävän, sanopas minulle, miksi meillä ihmisillä on kaksi korvaa, mutta vaan yksi suu!" Kalle vaikeni ja mietti kauan, mutta ei vaan päässyt sen perille. "Sanon sen sinulle", virkkoi vanhus; "sinulla on kaksi korvaa, mutta vaan yksi suu, jotta sinä enemmän kuuntelisit, mutta vähemmän puhuisit."