Suo, Herra, meille aina
ravinto ruumihin
ja leipä kallis lainaa,
oi Isä armoisin!
Sä kätes avaa, anna
myös meille tarpeemme
ja armolahjas kanna
nyt Suomen kansalle.
Suo maasta kasvaa jyvät
ja viljan pelloilla,
suo vuodentulot hyvät
kansalles armosta.
Vaan hallan vahingosta
sä meitä varjele
ja nälkävuodet poista,
jotk' uhkaa maatamme.
Kovasta köyhyydestä
meit' auta aina sä,
mut sydämemme estä
myös ylpeydestä,
ett' antimistas emme
kerskaisi milloinkaan,
vaan nöyrä sydämemme
sua yksin kiittäis vaan.
40. Laivapoika.
Eräs laiva oli matkalla valtamerellä. Se oli jo hyvin etäällä mannermaasta, kun nousi kova myrsky, jota kesti viisi päivää. Laiva oli semmoisessa vaarassa, että väki jo luuli hukkuvansa. Juuri kun myrsky oli kauneimmillaan ja heitteli laivaa sinne tänne mahtavilla aalloilla, joutuivat ison maston köydet epäjärjestykseen. Tämä vika oli korjattava. Mutta näytti melkein mahdottomalta tuollaisessa myrskyssä kiivetä ylös mastoon; ainakin oli sellaisessa yrityksessä kuolemanvaara tarjona. Kapteeni käski erään laivapojan sinne kiipeämään. Tämä poika oli hento ruumiiltaan, iältään vaan kolmetoistavuotias. Hän oli köyhän lesken ainoa poika. Äidin oli köyhyydessään täytynyt lähettää rakas poikansa merille elatustaan ansaitsemaan.
Kun poika oli kuullut kapteenin käskyn, katsahti hän ensin ylös maston huippuun ja sitten alas aaltoihin, jotka vyöryivät laivan kannen ylitse ja ikäänkuin kurottautuivat häntä syliinsä vetämään. Sitten katsahti hän kapteeniin, seisoi hetken ääneti, mutta sanoi sitten: "minä tulen heti".
Nyt juoksi hän kajuuttaan. Parin minuutin päästä palasi hän sieltä ja alkoi sitten ripeästi ja uskaliaasti kiivetä ylös köysiportaita myöten. Mies, joka on tämän tapauksen kertonut, oli silloin kannella maston vieressä ja katseli hämmästyneenä kiipeävää poikaa. Hän kysyi kapteenilta: "Miksi lähetätte tuon pienen pojan mastoon? Hän ei sieltä elävänä alas pääse." Kapteeni vastasi: "Miehet usein putoavat, pojat ne pitävät paikkansa; tämäkin poika kiipeää kuin orava". Mies katsahti ylös: nyt oli poika mastokorissa, nyt nousi hän ylemmäksi; myrsky kallisti laivan niin, että masto melkein koski laineisiin, mutta poika pysyi lujasti kiinni, ja neljännestunnin kuluttua oli hän jälleen terveenä ja reippaana laivan kannella.
Mies kiitti Jumalaa, sillä hän oli ollut pojan vuoksi suuressa tuskassa. Samana päivänä puhutteli hän vielä poikaa ja kysyi häneltä, eikö häntä ollut pelottanut. "Pelottipa kyllä", vastasi poika. — "Senpä kyllä huomasin", sanoi mies, "ja varmaankin sinä kajutassa ensin vähän tuumit asiata." "En minä tuuminut", vastasi poika; "minä vaan tahdoin ensin rukoilla. Minä en luullut sieltä hengissä alas tulevani, ja sen vuoksi tahdoin minä rukoilla ja uskoa itseni Jumalan huomaan. Sitten en enää peljännytkään." Mies kysyi häneltä edelleen: "Missä olet oppinut rukoilemaan?" "Sen opin kotona", vastasi poika; "äitini opetti minut siihen, ja kun läksin kotoa, pyysi hän minua aina rukoilemaan Jumalaa, että Hän auttaisi ja suojelisi minua hädässä."