Ylituomari Marschall oli hyvä ja ylevä mies. Hyvät ihmiset eivät ole ylpeitä. Ylituomari Marschall'illa oli tapana itse käydä torilla ostoksillaan ja itse kantaa kotiin, mitä hän oli ostanut. Usein näki hänen aamuisin torilta palaavan, lihamytty toisessa kädessä, kasviksia toisessa. Kerran näki hän torilla nuoren herran, joka kiroili ja oli tuskissaan, kun ei saanut ketään, joka olisi kantanut hänen kotiinsa hänen pienet ostoksensa. Tuomari meni hänen luokseen, nuhteli häntä ystävällisesti, kysyi missä hän asui ja sanoi, kun oli sen kuullut:
"Tehän asutte likellä minun asuntoani; minä tahdon kantaa ostoksenne."
Kun sitten olivat ehtineet huoneen luo, jossa nuori mies asui, kysyi tämä: "mitä olen velkaa?"
"Ette mitään", vastasi Marschall; "meillähän oli sama tie, eikä mytty minua ollenkaan rasittanut?" Sitten erosivat he.
"Tunnetteko tuota kohteliasta miestä, joka kantoi myttyni?" kysyi sitten tuo nuori keikari eräältä, joka oli nähnyt tapauksen.
"Tunnen kyllä. Hän on tuomari Marschall, Yhdysvaltain ylituomari."
"Miksi otti hän kantaakseen minun myttyni?"
"Kaiketi saadaksensa teitä ymmärtämään, ettette ole liian hyvä auttamaan itseänne."
Jotenkin samallainen kertomus on meillä suuresta Elias Lönnrotistamme. Hän kulki tavallisesti semmoisessa puvussa, ettei kukaan osannut aavistaakaan, kuka hän oli. Kerran kantoi hän rantaan erään nuoren ylioppilaan pyynnöstä hänen matkalaukkunsa ja souti sitten hänet järven yli. Mutta kylläpä ylioppilas häpesi, kun sai tietää, kuka kantaja ja soutaja oli.
4. Eräs nuori mies oli saanut kirjanpitäjän toimen kaupungissa, joka oli hänen kotiseudultaan etäällä. Hän matkusti ottamaan saamansa toimen vastaan. Mutta kun hän saapui perille ja pyrki sen henkilön luokse, jolta hän oli paikan saanut, olikin tämä tehnyt vararikon ja koko liike oli suljettu. Siinä seisoi tuo nuori mies nyt neuvotonna. Ei ollut hänellä rahaa eikä ystäviä. Oli talvinen aika, ja hänen siitä syystä vieläkin vaikeampi saada työtä. Mutta hän ei antautunut epätoivoon, vaan ajatteli: teen työtä mitä tarjotaan. Kävellessään kadulla huomasi hän erään talon kohdalla työmiehiä, jotka loivat lunta. Hän kysyi, eikö hän saisi auttaa. Siihen myönnyttiin. Hän sai lapion ja loi sillä lunta niin innokkaasti ja tarkasti, kuin olisi hän sitä tehnyt koko ikänsä.