Ilves on ison koiran suuruinen. Sillä on suuret, voimakkaat käpälät ja niissä hyvin terävät ja vahvat kynnet, jotka se, samoin kuin muutkin kissansukuiset pedot, voi vetää nahan sisään ja siten estää kulumasta. Häntä sillä on lyhyt; korvat ovat siitä omituiset, että ne päättyvät pitkällä, penselin-tapaisella mustalla töyhdöllä. Ilveksen nahka on tiheä-karvainen ja pehmeä. Naaman ympärillä on sillä parta, joka antaa tälle pedolle omituisen muodon, joten sen helposti erottaa muista eläimistä. Sen nahalla on vaihteleva pohjaväri: milloin punertava, milloin kelta-harmaa; mutta kaikilla ilveksillä on mustia tai tummanruskeita pilkkuja tuolla pohjavärillä.
Nykyään löytyy ilveksiä ainoastaan Euroopan pohjoisissa salomaissa. Suomenkin metsissä on se vielä yleiseen tavattavissa. Se oleskelee vuorisilla metsämailla, joilta se talvisin kuljeskelee ympäristöllä.
Ilves etsii saalistaan tavallisesti hämärän aikana sekä joskus yölläkin. Keksittyään saaliin hiipii se aivan kuin kissa lähemmäksi ja ottaa sitte rohkean hypyn uhrinsa kimppuun. Jos se tapaa laitumella esim. lammaslauman, tappaa se paljo useampia kuin se jaksaa syödä. Etupäässä syö se kuitenkin lintuja, oravia ja jäniksiä; viimeksi-mainittujen lihaa pitää se sellaisena herkkuna, että se tavallisesti tappaa ne aivan sukupuuttoon niiltä tienoilta, missä se oleskelee.
Jäniksiä pyytäessään asettuu ilves väijyksiin lähelle jäniksenpolkua. Kun jänö sitä pitkin tulla puikkii, joutuu se ilveksen saaliiksi. Mutta jos jänis joskus pääsee pakenemaan, ei ilves lähde sitä takaa ajamaan, vaan hiipii nolona tiehensä tai asettuu uudelleen väijymään. Talvisin se joskus hautaa jäniksiä lumeenkin, saadakseen niistä toisella kertaa aterian itselleen.
Suurempia elukoita tappaa ilves siten, että hyppää saaliinsa niskaan, repii kynsillään auki kaulasuonet ja istuu sitten elukan päälle pureskellen sitä siksi, kunnes se verenvuodosta kuolee. Ensin syö se saaliinsa sisukset: sydämen, keuhkot ja maksan; lihan syöpi se vasta jälestäpäin, jos ei ole sattunut saamaan uutta saalista.
Vaikka ilves onkin arka, kulkee se kuitenkin nälän ahdistaessa asutuille paikoille ja tunkeutuu karjattoihin, tappaen niissä viljalti pienempiä elukoita.
Päivillä pysyy ilves tavallisesti paikoillaan, maaten jollain suurella kivellä tai kallion reunalla, josta on mukava silmäillä ympäri tienoota. Mutta jos saalis sattuu näkyviin, ei se malta olla hyökkäämättä sen niskaan.
Ilves kiipee hyvästi puihin, ei kuitenkaan saalista etsiäkseen, vaan vaaran ahdistaessa. Varsinkin pakenevat nuoret ilvekset niihin.
Ilveksen ääni muistuttaa vähän kissan naukumista, mutta on paljo voimakkaampaa ja karkeampaa. — Luonteeltaan on ilves villi ja kiukkuinen. Henkeänsä puolustaa se viimeiseen asti. Kun koirat ahdistavat sitä, rähisee ja murisee se sekä repii niitä terävillä kynsillään; moni metsäkoira onkin tuollaisesta taistelusta saanut pahoja arpia. Jo pienet, tuskin päivän vanhat poikaset purevat ja kynsivät vimmatusti, kun niitä koettaa ottaa kiinni. Kuitenkin sanotaan niiden tulevan sangen kesyiksi. Vanhemmat ilvekset sitä vastoin eivät koskaan kesyynny.