Mutta olipa siellä tattaripeltokin ihan vanhan halavan läheisyydessä. Tattari ei kumartunut niinkuin muut viljat, vaan nosti ylpeänä ja pönäkkänä päätänsä.
— Minä olen aivan yhtä täyteläinen, kuin muutkin tähkät, sanoi se, ja olenpa sen lisäksi niitä paljo kauniimpi; kukkani ovat ihanat kuin omenapuun kukat; tuskinpa löytyy somempaa kasvia, kuin minä olen; vai tunnetko, halava vanhus, todella ketään kauniimpaa?
Halava nyökytti päätään ikäänkuin sanoakseen: tunnenpa kylläkin! Mutta tattari kohentelihe pelkästä ylpeydestä ja sanoi: Halava tuhmuri! Sehän on niin vanha, että ruohoa kasvaa sen kupeissa.
Nousipa tuosta kauhea myrsky; kaikki kedon kukkaset supistivat yhteen lehtensä tai kallistivat kupunsa alaspäin, jott'ei myrsky niitä vahingoittaisi; mutta tattari se vaan ylpeästi piti päänsä ylhäällä.
— Kumarru niinkuin mekin! sanoivat kukat.
— Sitäpä en tee! sanoi tattari.
— Kumarru niinkuin mekin! huusivat muut viljat. Nyt tulee myrskyn enkeli. Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä alas maahan, ja hän katkaisee hennon runkosi, ennenkuin edes ennätät häneltä armoa pyytää.
— Tulkoon, mutta minä en tahdo kumartua! sanoi tattari.
— Sulje kukkasi ja piilota lehtesi! sanoi vanha halava. Älä katso salamaan, pilvien revetessä; sillä salaman läpi loistaa taivaan kirkkaus, mitä ei ihmistenkään silmät siedä; mitenkä sitten kävisikään meille mitättömille kasviraukoille, jos uskaltaisimme sitä katsoa.
— Mitättömätkö! sanoi tattari. Minäpä uhallakin tahdon katsoa taivaaseen.