Juutalaiseukko astui sisään. Vaimoni otti uunin reunalta timantin (sillä sellainen se oli ja varsin merkillinen olikin) ja antoi sen hänen käteensä. — Katso, vaimoni sanoi, — tämän lasipalan vuoksi kaikki se melu syntyi. Israelitar, joka tunsi kaikenlaisia kalliita kiviä, tarkasteli ihaillen timanttia. Vaimoni kertoi hänelle kuinka oli saanut sen.
— Niin Aisa, jalokivikauppiaan puoliso sanoi antaen timantin takaisin, — lasipalanen se minunkin nähdäkseni on, mutta koska se on tavallista lasia kauniimpi ja minulla on toinen aivan samanlainen kotona, niin ostan sen jos olet halukas myymään.
Kuullessaan puhuttavan lelunsa myymisestä lapset keskeyttivät heidän keskustelunsa itkien ja pyytäen ettei äiti luovuttaisi sitä. Ja tyynnyttääkseen heitä vaimoni lupasi olla antamatta lasia pois.
Lasten ehkäistyä juutalaisakan petkutusyrityksen akka lähti pois, mutta kuiskasi ensin vaimolleni, joka saattoi hänet ovelle, ettei tämä hänen tietämättään näyttäisi lasia kenellekään, jos halusi myydä sen.
Tuskin juutalaisvaimo oli ilmoittanut löydöstään puolisolleen, kun jalokivikauppias lähetti hänet tarjoamaan Aisalle kahtakymmentä kultarahaa lasipalasesta. Mutta vaimoni ei tahtonut luopua siitä kysymättä minun neuvoani. Ja kun satuin samassa tulemaan kotiin, vaimoni kertoi tarjouksesta. Vaikenin hetkiseksi miettien, kuinka Saadi oli vakuuttanut että lyijypalasta tulisi onneni peruskivi. Odotteleva juutalaisnainen arveli vaikenemiseni syyksi tarjoamansa huokean hinnan ja virkkoi: — Annan sinulle viisikymmentä kultarahaa, naapuri, jos se riittää.
Havaitessani hänen niin äkkiä korottavan tarjouksensa kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen sanoin odottavani paljon enemmän. — No, hyvä naapuri, hän virkkoi, — annan sinulle sata, vaikka se onkin niin paljon että en tiedä hyväksyykö puolisoni tarjoustani. Uuden korotuksen jälkeen sanoin, että tahdoin saada lasista satatuhatta kultarahaa. — Sillä, lisäsin, — näen selvästi että timantti on paljon kalliimpikin. Mutta tehdäkseni sinulle ja puolisollesi mieliksi, koska olette naapureitani, tyydyn mainittuun hintaan, josta en mitään alenna. Arvasin nimittäin että kiiltävä esine oli varmaan timantti ja sanoin että jos he kieltäytyivät maksamasta summaa, myisin sen muille jalokivisepille joilta saisin paljon enemmän.
Juutalaisnainen vahvisti arveluni osoittautumalla perin innokkaaksi tekemään kaupan ja kohottamaan tarjouksensa asteittain viiteenkymmeneentuhanteen kultarahaan, jotka kuitenkin hylkäsin. — En rohkene puolisoni suostumuksetta tarjota sinulle enempää, vaimo sanoi. — Hän tulee tänä iltana kotiin. Pyydän sinua ystävällisesti näyttämään kiven hänelle.
Lupasin tehdä niin.
Kun juutalainen tuli kotiin illalla, pysyin lujana vaatimuksessani. Vaikka hän tinki, kieltäydyin hyväksymästä vähempää kuin mitä olin pyytänyt. Lopuksi hän suostui suorittamaan summan ja antoi käsirahaksi kaksi pussia joissa kummassakin oli tuhat kultarahaa, luvaten maksaa loput huomenna.
Hän tekikin sopimuksemme mukaan, ja annoin hänelle timantin.