Katsellessani siellä ympärillemme kaksi pojistani, jotka olin lähettänyt maalle opettajansa kera, juoksi metsään ja nähtyään korkean puun oksien haaraumaan rakennetun linnunpesän he käskivät orjan mennä noutamaan sitä. Kun orja pääsi pesään käsiksi, hän kummastui kovin nähdessään että se oli tehty turbaanista. Ja maahan tultuaan hän kehotti poikia tuomaan sen minulle, jotta näkisin moisen ihmeen. Tarkasteltuani päähinettä joka puolelta ja käänneltyäni sitä käsissäni sanoin vieraille: — Hyvät herrat, onko teillä kyllin hyvä muisti vielä muistaaksenne turbaanin, joka minulla oli päässäni sinä päivänä jolloin ensi kertaa kunnioititte minua käynnillänne?
— En luule, Saad virkkoi, — että ystäväni enempää kuin minäkään kiinnitimme siihen huomiota. Mutta jos siitä löytyy ne satayhdeksänkymmentä kultarahaa, emme voi epäillä asiaa.
— Olen varma että kulta on täällä, sanoin, — koska kapine tuntuu hyvin raskaalta. Mutta ennen kuin avaan sen, pyydän teitä kuitenkin tarkkaamaan, kuinka se on ilman vaikutuksesta haalistunut ja käynyt laikulliseksi, mikä osoittaa että se on ollut kauan puussa.
Sitten riuhtaisin pois turbaanin kuvun ympärille kierretyn palttinakaistaleen ja otin esille kukkaron jonka Saadi tunsi minulle antamakseen. Tyhjensin sen matolle heidän eteensä ja sanoin: — Tuossa, hyvät herrat, tuossa ovat rahat. Lasken ne nähdäkseni onko summa oikea. Huomasin siinä olevan satayhdeksänkymmentä kultarahaa. Silloin Saadi, joka ei voinut kieltää niin ilmeistä totuutta, kääntyi minun puoleeni sanoen: — Myönnän, Hodsha Hassan, että nämä rahat eivät voineet tehdä sinua rikkaaksi. Varallisuutesi perustana saattavat kuitenkin olla ne toiset satayhdeksänkymmentä kolikkoa jotka uskottelet kätkeneesi leseruukkuun. Vakuutin että niin ei ollut laita, eikä asiasta enää sen jälkeen puheltu. Astuimme huoneisiin ja söimme päivällisen. Illan viiletessä ratsastimme kuutamossa takaisin Bagdadiin.
Palvelijoitteni käsittämättömän huolimattomuuden tähden sattui niin, että hevosemme jäivät ilman jyviä, ja kaikki varastohuoneet olivat suljettuina. Eräs orjistani etsi niille naapuristosta rehua ja löysi jostakin puodista ruukullisen leseitä, osti ne ja toi ruukunkin mukanaan, luvaten palauttaa sen seuraavana päivänä. Orja tyhjensi leseet ja jakaessaan niitä käsillään hevosille kosketti nyytiksi sidottua liinaa, joka oli hyvin raskas. Hän toi käärön minulle sellaisena kuin oli löytänyt sen.
Tunsin sen heti ja rientäen vieraitteni luo sanoin: — Katsokaa, tässä ovat toiset satayhdeksänkymmentä kultarahaa! Paremmaksi vakuudeksi lähetin ruukun vaimolleni, ja hän tunsi sen heti samaksi jonka oli vaihtanut hiekkaan.
Saadi myönsi vitkastelematta että olin puhunut totta ja että hän oli aiheetta epäillyt minua. Hän sanoi ystävälleen: — Myönnän voiton sinulle, Saad, ja tunnustan, että rahat eivät aina ole rikastumisen edellytys.
Saadi ei tahtonut kuullakaan rahojen takaisin ottamisesta, joten päätimme lahjoittaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Ja kun ystävykset Saadi ja Saad seuraavana päivänä lähtivät luotani, olimme vannoneet ikuista ystävyyttä, joka onkin alati kestänyt.
Kalifi ilmaisi tyytyväisyytensä tarinaan ja sanoi, että timantti oli nyt hänen aarreaitassaan ja että hän piti sitä kaikkia muita jalokiviään arvokkaampana. — Ja, hän lisäsi, tuo ne ystäväsi tänne, jotta hekin saavat nähdä sen.
Näin sanottuaan kalifi salli Hodsha Hassanin, Seid Numanin ja Baba
Abdullahin lähteä kiitettyään heitä kuulemistaan kertomuksista.